Psychology, spring 2025 – matriculation exam tasks and solutions

Väittämä on väärin. Aivot käsittelevät jatkuvasti tietoa tietoisuuden ulkopuolella, mutta tämä tiedostamaton käsittely ei suinkaan ole harvinaista käyttäytymisen kannalta: se ohjaa toimintaa jatkuvasti. Automatisoituneet taidot, kuten kävely tai lukeminen, sujuvat ilman tietoista ohjausta, ja havaintojen esitietoinen käsittely, tunnereaktiot ja asenteet vaikuttavat valintoihin ilman että ihminen huomaa sitä. Väittämän ensimmäinen puolisko on siis oikein ja jälkimmäinen väärin, ja siksi koko väittämä on väärin.

Yleinen ansa on lukea väittämästä vain tuttu ja oikea alkuosa ja vastata sen perusteella oikein. Monivalinnassa väittämä on totta vain, jos jokainen sen osa pitää paikkansa; sana ”harvoin” on tässä ratkaiseva virhe.

Väittämä on väärin, koska se kääntää taidon oppimisen kulun päinvastaiseksi. Uutta taitoa opeteltaessa toiminta on aluksi hyvin tietoista ja työlästä: se kuormittaa työmuistia, vaatii tarkkaavaisuutta ja etenee vaihe vaiheelta. Harjoittelun myötä suoritus automatisoituu, jolloin se siirtyy yhä enemmän ei-tietoisen tiedonkäsittelyn varaan ja vapauttaa tarkkaavaisuutta muuhun. Kehityssuunta kulkee siis tietoisesta kohti automaattista, ei toisin päin.

Yleinen ansa on ajatella, että taitava suoritus olisi erityisen tietoista. Asiantuntijan sujuvuus perustuu päinvastoin siihen, ettei suoritusta tarvitse enää tietoisesti ohjata; liiallinen tietoinen tarkkailu voi jopa heikentää automatisoitunutta suoritusta.

Väittämä on oikein. Ihminen kykenee kohdistamaan tarkkaavaisuutensa omiin tietoisuuden sisältöihinsä eli havaintoihinsa, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa sekä arvioimaan niitä kriittisesti. Tätä itsereflektiivistä kykyä tarvitaan erityisesti tunteiden säätelyssä: omien tunteiden tunnistaminen ja niiden tulkintojen kyseenalaistaminen on edellytys sille, että voimakkaaseen tunteeseen ei reagoida automaattisesti. Kyky ei ole muuttumaton, vaan sitä voi kehittää harjoittelemalla esimerkiksi tietoisuustaitoja tai tunteiden nimeämistä.

Yleinen ansa on pitää tunteita ja ajatuksia annettuina, joihin ei voi vaikuttaa. Psykologiassa lähtökohta on päinvastainen: tietoisuuden sisältöjen tarkastelu on taito, joka kehittyy harjoittelemalla.

Väittämä on oikein. Perimän ja ympäristön suhde ei ole yksisuuntainen, vaan ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Proaktiivisessa vuorovaikutuksessa yksilö hakeutuu itse sellaisiin ympäristöihin, jotka sopivat yhteen hänen perimästä lähtöisin olevien taipumustensa kanssa: ulospäinsuuntautunut nuori hakeutuu sosiaalisiin harrastuksiin. Reaktiivisessa vuorovaikutuksessa taas ympäristö reagoi eri tavoin yksilön ominaisuuksiin: helposti innostuva lapsi saa erilaista palautetta kuin vetäytyvä. Molemmat mekanismit vahvistavat alkuperäisiä taipumuksia.

Yleinen ansa on ymmärtää perimä ja ympäristö toisistaan erillisinä, prosentteina jaettavina osuuksina. Vuorovaikutuksen käsite on juuri se, mitä väittämä testaa.

Väittämä on oikein. Identtiset eli monotsygoottiset kaksoset ovat kehittyneet samasta hedelmöittyneestä munasolusta, joten heidän perimänsä on käytännössä sama. Lapsi puolestaan saa vanhemmiltaan kummaltakin puolet perimästään, joten geneettinen samankaltaisuus vanhemman kanssa on noin 50 prosenttia. Identtiset kaksoset ovat siis keskenään selvästi samankaltaisempia kuin kumpikaan on vanhempiensa kanssa. Juuri tämä tekee heistä keskeisen tutkimusasetelman perimän ja ympäristön osuuksien erottamisessa.

Yleinen ansa on sekoittaa identtiset ja epäidenttiset kaksoset. Epäidenttiset kaksoset ovat geneettisesti kuin tavalliset sisarukset, eli noin 50 prosentin samankaltaisuus, jolloin väite ei pätisi.

Väittämä on väärin. Yhdellä hermosolulla ei ole vain kahta synapsia eikä se liity tavallisesti vain kahteen muuhun hermosoluun. Hermosolun tuojahaarakkeissa ja viejähaarakkeen päätteissä on tuhansia synapsikohtia, ja yksi hermosolu on yhteydessä tyypillisesti tuhansiin muihin hermosoluihin. Juuri tämä valtava kytkeytyneisyys tekee hermoverkoista laskennallisesti tehokkaita ja mahdollistaa oppimisen synapsien vahvistumisen ja karsiutumisen kautta.

Yleinen ansa on ajatella hermosolua ketjun lenkkinä, joka välittää viestin yhdeltä solulta yhdelle. Hermosto ei toimi ketjuna vaan verkostona, jossa yksittäinen solu summaa tuhansista synapseista tulevat viestit.

Väittämä on oikein. Hippokampus sijaitsee ohimolohkojen sisäosissa, ja se on keskeinen muistin toiminnan kannalta. Sen tehtävänä on erityisesti uusien tapahtuma- ja asiamuistojen muodostaminen eli tiedon siirtäminen työmuistista säilömuistiin. Hippokampuksen vaurioituminen johtaa vaikeuteen muodostaa uusia muistoja, vaikka vanhat muistot ja opitut taidot säilyisivät. Rakenne kuuluu myös limbiseen järjestelmään, mikä selittää muistin ja tunteiden läheisen yhteyden.

Yleinen ansa on sekoittaa hippokampus mantelitumakkeeseen, joka sekin sijaitsee ohimolohkossa mutta liittyy ensisijaisesti tunteiden, erityisesti pelon, käsittelyyn. Muistin kannalta keskeinen rakenne on nimenomaan hippokampus.

Väittämä on oikein. Normaali yöuni jakautuu vaiheisiin, jotka toistuvat noin puolentoista tunnin jaksoissa: kevyt uni, syvä uni ja vilkeuni eli REM-uni. Syvää unta on eniten yön alkupuolella, ja se on tärkeää elpymisen ja muistijälkien vahvistumisen kannalta. REM-unen osuus kasvaa aamua kohti, ja siihen liittyvät vilkkaat uninäöt sekä lihasjänteyden katoaminen. Unen vaiheittaisuus on siis unen normaali rakenne, ei häiriö.

Yleinen ansa on ajatella unta yhtenäisenä tilana, joka joko on tai ei ole. Unen rakenteen tunteminen selittää, miksi katkonainen uni ei palauta yhtä hyvin kuin yhtäjaksoinen: unijaksot jäävät kesken.

Väittämä on väärin. Liian lyhyet yöunet todella laskevat mielialaa, mutta ne eivät lisää reaktionopeutta vaan hidastavat sitä. Univaje heikentää tarkkaavaisuutta, työmuistin toimintaa ja toiminnanohjausta, jolloin reaktiot hidastuvat ja virheet lisääntyvät. Vaikutukset näkyvät esimerkiksi liikenteessä ja oppimistilanteissa. Koska väittämän jälkimmäinen osa on virheellinen, koko väittämä on väärin.

Yleinen ansa on tulkita ilmaisu ”lisää reaktionopeutta” niin, että reaktioaika kasvaa eli hidastuu. Reaktionopeuden lisääntyminen tarkoittaa nopeampaa reagointia, ja juuri se on univajeessa päinvastoin. Väittämän kaksiosaisuus kannattaa aina tarkistaa erikseen.

Väittämä on oikein. Yleisellä älykkyydellä eli g-tekijällä tarkoitetaan psykologiassa juuri kykyä oppia kokemuksesta, ratkaista ongelmia ja sopeutua uusiin tilanteisiin. Määritelmä on toiminnallinen: se kuvaa sitä, mitä ihminen kykenee tekemään uusissa ja vaativissa tehtävissä, ei sitä, kuinka paljon hänellä on tietoa. Eri älykkyystehtävissä menestyminen korreloi keskenään, mikä on yleisen älykkyyden käsitteen empiirinen perusta.

Yleinen ansa on samastaa älykkyys tietomäärään, koulumenestykseen tai sivistykseen. Nämä ovat älykkyyden kanssa yhteydessä olevia mutta eri asioita; älykkyys on oppimisen ja ongelmanratkaisun kyky, ei kertyneen tiedon määrä.

Väittämä on väärin, koska siinä käsitteet ovat vaihtaneet paikkaa. Joustava eli fluidi älykkyys tarkoittaa kykyä ratkaista uusia ongelmia ilman aiempaa tietoa, ja siihen perimän vaikutus on vahva; se on huipussaan nuorena aikuisena ja heikkenee iän myötä. Kiteytynyt älykkyys taas tarkoittaa kertynyttä tietoa, sanavarastoa ja opittuja taitoja, ja se karttuu elämänkokemuksen ja koulutuksen myötä ja säilyy pitkälle vanhuuteen.

Yleinen ansa on juuri termien sekoittaminen keskenään. Muistisääntönä toimii sanojen merkitys: joustava viittaa uuden tilanteen joustavaan ratkaisemiseen ja kiteytynyt jo valmiiksi kiteytyneeseen, opittuun tietoon.

Väittämä on väärin. Standardoidut älykkyystestit eivät tee eri kulttuureissa kasvaneiden vertailusta yksinkertaista vaan päinvastoin vaikeaa. Testit on normitettu tietyssä väestössä, ja niiden tehtävät nojaavat kyseisen kulttuurin kieleen, käsitteisiin, koulutuskäytäntöihin ja testinteon tapoihin. Toisessa kulttuurissa kasvanut voi menestyä heikommin syistä, jotka eivät liity älykkyyteen vaan tehtävien kulttuurisidonnaisuuteen, jolloin tulokset eivät ole vertailukelpoisia.

Yleinen ansa on päätellä, että standardointi tekee mittarista automaattisesti kulttuurineutraalin. Standardointi takaa vain sen, että testi tehdään ja pisteytetään samalla tavalla; se ei poista tehtävien sisältöön kytkeytyvää kulttuurista vinoumaa.