Psykologi, våren 2024 – studentprovets uppgifter och lösningar

Havaintokehä tarkoittaa prosessia, jossa ihmisen sisäiset mallit ohjaavat sitä, mihin hänen tarkkaavaisuutensa kohdistuu ja millaisia havaintoja hän tekee. Vastaavasti hänen tekemänsä havainnot vaikuttavat siihen, millaisia sisäisiä malleja hänelle muodostuu ja miten olemassa olevat mallit kehittyvät. Havaintokehä auttaa ihmistä kiinnittämään huomiota hänelle oleellisiin asioihin, mutta se saattaa myös vaikeuttaa erilaisten näkökulmien huomioimista ja odottamattomien asioiden havaitsemista. Osatehtävä arvioidaan asteikolla 0, 1, 3 tai 5 pistettä: 0 p. vastauksessa ei ole oikeaa tietoa; 1 p. vastauksessa on pieni osa oikeaa määritelmää mutta suurin osa on väärin tai puuttuu; 3 p. käsite selitetään melko hyvin mutta vastaus sisältää pieniä virheitä tai puutteita; 5 p. käsite määritellään selkeästi ja virheettömästi.

Persoonallisuus on henkilölle tyypillinen tapa ajatella, tuntea ja käyttäytyä. Se on suhteellisen pysyvä, hitaasti muuttuva ominaisuus. Persoonallisuus vaikuttaa siihen, miten henkilö toimii, kokee ja ajattelee erilaisissa tilanteissa, ympäristöissä ja ihmissuhteissa. Persoonallisuus koostuu monista psyykkisistä taipumuksista, joiden lajittelua ja kuvaamista varten on kehitetty erilaisia persoonallisuusteorioita. Näiden taipumusten kokoelma tekee henkilöstä yksilöllisen ja ainutkertaisen. Osatehtävä arvioidaan asteikolla 0, 1, 3 tai 5 pistettä: 0 p. vastauksessa ei ole oikeaa tietoa; 1 p. vastauksessa on pieni osa oikeaa määritelmää mutta suurin osa on väärin tai puuttuu; 3 p. käsite selitetään melko hyvin mutta vastaus sisältää pieniä virheitä tai puutteita; 5 p. käsite määritellään selkeästi ja virheettömästi.

Limbinen järjestelmä on joukko aivojen rakenteita, jotka liittyvät tunteiden muodostumiseen ja niiden käsittelyyn. Sitä on kuvattu aivojen tunnekeskukseksi. Nykytutkimuksen mukaan tunteiden käsittelyyn liittyy kuitenkin muitakin aivojen osa-alueita, ja limbisellä järjestelmällä on tunteiden käsittelyn lisäksi muita tehtäviä: sillä on tärkeä rooli motivaation, muistin, oppimisen ja stressireaktioiden hallinnassa, ja myös taistele tai pakene -reaktio syntyy osin limbisessä järjestelmässä. Aivotutkijoilla on erimielisyyttä limbiseen järjestelmään kuuluvista alueista, ja osa tutkijoista esittää, että limbinen järjestelmä on käsitteenä vanhentunut. Kokelaan ei tarvitse kritisoida käsitettä, mutta jos hän niin tekee, sitä voidaan pitää ansiona. Osatehtävä arvioidaan asteikolla 0, 1, 3 tai 5 pistettä: 5 p. limbinen järjestelmä kuvataan selkeästi ja virheettömästi.

Vastauksessa edellytetään kriisin määrittelyä ja kriisistä selviytymiseen liittyvien tekijöiden kuvaamista; hyvä vastaus sisältää molemmat näkökulmat. Kriisin voi kuvata kuormittavana tilanteena, jossa yksilön ongelmanratkaisukeinot eivät toimi tai eivät riitä. Kriisiin liittyy usein kokemus hallitsemattomuudesta, ja se johtaa yleensä sopeutumisvaiheeseen, jossa kriisistä pyritään selviämään erilaisten voimavarojen avulla. Kokelas voi kuvata erikseen akuutin traumaattisen kriisin, joka on äkillinen ja hallitsematon ja johon liittyy uhka yksilön tai hänen läheistensä olemassaololle; traumaattisessa kriisissä stressitila voi pitkittyä ja johtaa masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen ja edelleen traumaperäiseen stressihäiriöön. Akuutissa traumaattisessa kriisissä on eri vaiheita: sokkivaihe, reaktiovaihe, työstämis- ja käsittelemisvaihe sekä uudelleen suuntautumisen vaihe. Kriisistä selviytymiseen vaikuttavat yksilölliset ominaisuudet, kehityshistoria ja lähiympäristön tarjoama tuki. Yksilöllisiä tekijöitä voivat olla esimerkiksi tunnetaidot, kiintymyssuhteiden turvallisuus, kyky ottaa apua vastaan läheisiltä sekä luottamus itseen ja tulevaisuuteen; mielenterveyden häiriöt ja ahdistuneisuus voivat vaikeuttaa selviämistä, ja myös perinnöllinen stressiherkkyys voi vaikuttaa. Soveltuvia malleja ovat esimerkiksi voikukka–orkidea-malli ja haavoittuvuus-stressimalli. Ympäristötekijöitä ovat perhe ja läheiset sekä saatavilla oleva psykososiaalinen tuki tai hoito; yksinäisyys puolestaan voi vaikeuttaa selviämistä. Selviytymistä voi käsitellä myös resilienssin näkökulmasta, jolloin keskeistä on, että resilienssi määritellään ja sen osatekijöitä kuvataan. Kiitettävässä vastauksessa (15–17 p.) kriisi määritellään osuvasti ja tarkasti, selviämisen keinoja kuvataan monipuolisesti, sekä yksilöön että ympäristöön liittyvät keinot näkyvät hyvin ja niiden taustalla olevat psykologiset mekanismit huomioidaan.

Hyvässä vastauksessa prokrastinaatiota aiheuttavia ja ylläpitäviä tekijöitä tarkastellaan laajaan tietopohjaan perustuen sekä tietoa yhdistäen ja soveltaen. Prokrastinaatiossa ihminen siirtelee jotakin tehtävää tuonnemmaksi, vaikka tietää siirtelyn olevan itselleen haitallista. Ilmiön selittäminen voi pohjautua esimerkiksi toiminnanohjausmalliin: prokrastinaatiossa toiminnanohjausketju ei toimi, ja vaikka yksilö suunnittelee tekevänsä tehtävän ja varaa sille aikaa, varsinainen toiminta ei seuraa suunnitelmaa. Hyvässä vastauksessa esitetään tekijöitä, jotka viivästyttävät aloittamista. Tyypillistä lykkääntymiselle on tehtävän kokeminen raskaana tai epämiellyttävänä, minkä taustalla voi olla heikko minäpystyvyyden tunne, epäonnistumisen pelko tai ahdistuneisuus. Aloittamisen lykkääminen voi liittyä pelon tai ahdistuksen hallintaan ja näkyä välttämiskäyttäytymisenä. Aloittamista voi lykätä myös vaikeus hahmottaa käytettävissä olevan ajan rajallisuutta eli ylioptimistinen käsitys ajan riittävyydestä. Huomion siirtäminen pois tehtävästä esimerkiksi puhelimeen liittyy tarkkaavaisuuden ylläpidon vaikeuteen. Vitkuttelussa korostuu ulkoinen motivaatio sisäisen, oppimiseen liittyvän motivaation sijaan. Toiminnanohjaukseen liittyy myös oman suoriutumisen arviointi: viivyttelijä usein alisuoriutuu kykyihinsä nähden ja tekee huonosta suoriutumisestaan minää suojelevan ulkoisen attribuution. Itsensä vertaaminen muihin voi liittyä negatiiviseen minäkäsitykseen opiskelijana. Ilmiötä voi lähestyä myös opittuna käyttäytymistapana, jolla säädellään ahdistuksen tunnetta: selviytyminen tehtävästä viime hetkellä toimii palkitsemismekanismina, jolloin vitkuttelu muodostuu automaattiseksi rutiiniksi. Vastauksessa voidaan huomioida myös neurobiologiset tekijät, kuten toiminnanohjauksesta vastaavien etuotsalohkojen hidas kehitys ja vuorokausirytmin häiriöt nuoruusiässä, sekä temperamentti, stressifysiologiset tekijät ja mielihyvään liittyvät välittäjäaineet. Kiitettävässä vastauksessa (22–25 p.) vitkuttelulle tyypillisiä käyttäytymis- ja ajatusmalleja selitetään ja perustellaan vakuuttavasti psykologisen tiedon varassa laajaa ja osuvaa tietoa yhdistellen.