Psykologia, syksy 2025 – yo-kokeen tehtävät ja ratkaisut

Väittämä on oikein. Otsalohko eli frontaalilohko vastaa erityisesti toiminnanohjauksesta eli eksekutiivisista toiminnoista: suunnittelusta, tavoitteiden asettamisesta, tarkkaavaisuuden ohjaamisesta, joustavasta siirtymisestä tehtävästä toiseen sekä impulssien hillitsemisestä. Otsalohkon etuosa on myös keskeinen tunteiden säätelyssä, koska se säätelee limbisen järjestelmän, erityisesti mantelitumakkeen, tuottamia tunnereaktioita. Otsalohko kypsyy hitaimmin kaikista aivoalueista, ja sen kehitys jatkuu pitkälle nuoreen aikuisuuteen.

Yleinen ansa on liittää tunteet yksinomaan limbiseen järjestelmään ja otsalohko pelkkään ajatteluun. Tunteiden synty ja niiden säätely ovat eri asioita: synty painottuu limbiseen järjestelmään, säätely otsalohkoon.

Väittämä on väärin, koska siinä kuvataan lateralisaatiota eikä plastisiteettia. Plastisiteetti tarkoittaa hermosolujen ja aivojen kykyä muokkautua kokemusten seurauksena: uusia haarakkeita ja synapseja syntyy, käyttämättömät yhteydet karsiutuvat, ja vaurion jälkeen muut aivoalueet voivat ottaa hoitaakseen vaurioituneen alueen tehtäviä. Plastisiteetti on suurimmillaan lapsilla ja nuorilla mutta säilyy koko elämän ajan. Kognitiivisten toimintojen sijoittuminen eri aivopuoliskoille on puolestaan työnjakoa eli lateralisaatiota.

Yleinen ansa on tunnistaa termi tutuksi ja hyväksyä mikä tahansa aivoja koskeva väite sen määritelmäksi. Plastisiteetti liittyy muokkautuvuuteen ja oppimiseen, ei toimintojen paikantumiseen.

Väittämä on oikein. Limbinen järjestelmä on aivojen syvien rakenteiden kokonaisuus, johon kuuluvat muun muassa mantelitumake, hippokampus ja hypotalamus. Se on keskeinen tunteiden synnyssä: mantelitumake tuottaa nopeita uhkaan liittyviä reaktioita, ja hypotalamus säätelee tunteisiin kytkeytyviä kehon toimintoja, kuten sykettä ja hormonieritystä. Limbinen järjestelmä osallistuu myös tunteiden säätelyyn yhdessä otsalohkon kanssa ja on tiiviisti yhteydessä muistiin.

Yleinen ansa on ajatella tunteiden syntyvän vain yhdessä rakenteessa. Tunteet perustuvat useiden aivoalueiden yhteistoimintaan, mutta limbisen järjestelmän keskeisyys tunteiden synnyssä ja säätelyssä on oppikirjatietoa.

Väittämä on väärin. Herkkyyskaudella tarkoitetaan kehityksessä ajanjaksoa, jolloin hermosto on erityisen valmis omaksumaan tietynlaisia ärsykkeitä ja jolloin jokin taito kehittyy erityisen helposti. Tyypillinen esimerkki on kielen oppimisen herkkyyskausi varhaislapsuudessa tai näköjärjestelmän kehittyminen. Jos ympäristö ei tarjoa herkkyyskaudella tarvittavia virikkeitä, taidon kehittyminen vaikeutuu myöhemmin. Väittämässä kuvattu kavereiden palautteelle herkistyminen liittyy nuoruusiän minäkäsityksen kehitykseen, ei herkkyyskauden käsitteeseen.

Yleinen ansa on tulkita sana ”herkkyys” arkikielisesti tunneherkkyydeksi. Psykologiassa herkkyyskausi tarkoittaa hermoston valmiutta oppia tiettyä asiaa tietyssä kehitysvaiheessa.

Väittämä on väärin. Kiintymyssuhteen laatu muotoutuu varhaisessa vuorovaikutuksessa hoivaajan kanssa ensimmäisten elinvuosien aikana, mutta se ei ole muuttumaton. Kiintymyssuhdemalli voi muuttua, jos hoivaympäristö muuttuu, ja myöhemmät läheiset ihmissuhteet, kuten ystävyys-, parisuhde- tai terapiasuhde, voivat korjata turvattomaksi kehittynyttä mallia. Kiintymyssuhde on siis suhteellisen pysyvä mutta muokkautuva; tämä perustuu aivojen plastisiteettiin.

Yleinen ansa on lukea varhaisen vuorovaikutuksen merkitys peruuttamattomuudeksi. Kehityspsykologiassa varhaiset kokemukset ovat merkityksellisiä mutta eivät determinoivia; väittämän sana ”muuttumattomana” tekee siitä virheellisen.

Väittämä on oikein. Syväsuuntautuneessa oppimisstrategiassa tavoitteena on opittavan asian ymmärtäminen: uutta tietoa yhdistetään aiemmin opittuun, etsitään perusteluja ja kokonaisuuksia sekä pyritään soveltamaan tietoa. Vastakohtana on pintasuuntautunut strategia, jossa pyritään lähinnä toistamaan oppimateriaalin sisältö sellaisenaan. Syväsuuntautunut opiskelu johtaa kestävämpään oppimiseen ja parempaan kykyyn soveltaa tietoa uusissa tilanteissa.

Yleinen ansa on samastaa syväsuuntautuneisuus suureen työmäärään tai pitkään opiskeluaikaan. Kyse on opiskelun tavasta ja tavoitteesta, ei sen määrästä; ulkoa opettelu voi olla työlästä mutta silti pintasuuntautunutta.

Väittämä on oikein. Kokeellinen tutkimus on ainoa tutkimusasetelma, jolla voidaan luotettavasti tutkia syy-seuraussuhteita. Siinä tutkija manipuloi riippumatonta muuttujaa, mittaa riippuvaa muuttujaa ja kontrolloi muut tekijät esimerkiksi satunnaistamalla koehenkilöt koe- ja kontrolliryhmiin. Kun ryhmät eroavat vain manipuloidun tekijän osalta, havaittu ero voidaan tulkita sen aiheuttamaksi.

Yleinen ansa on olettaa, että korrelaatiotutkimus riittäisi syy-seuraussuhteen osoittamiseen. Korrelaatio kertoo vain muuttujien yhteydestä, ei sen suunnasta eikä siitä, selittääkö yhteyttä jokin kolmas tekijä; siksi kokeellisen asetelman erityisasema kannattaa muistaa.

Väittämä on väärin, koska siinä perusjoukko ja otos ovat vaihtaneet paikkaa. Perusjoukko on se ihmisjoukko, jota tutkimuksen tulokset koskevat, ja otos on siitä valittu pienempi joukko, joka tutkitaan. Tavoitteena on valita otos, joka edustaa perusjoukkoa mahdollisimman hyvin, jotta tulokset voidaan yleistää perusjoukkoon. Väittämässä esitetty suhde on siis käänteinen.

Yleinen ansa on lukea väittämä nopeasti oikeaksi, koska siinä esiintyvät molemmat tutut käsitteet ja sana ”edustaa”. Käsiteparin suunta kannattaa tarkistaa aina: otos edustaa perusjoukkoa, ei toisin päin.

Väittämä on väärin. Hallinta- eli coping-keinot ovat tietoisia tai ainakin tiedostettavissa olevia keinoja, joilla ihminen pyrkii selviytymään stressaavista tilanteista ja niiden herättämistä tunteista. Ne jaetaan tyypillisesti ongelmasuuntautuneisiin keinoihin, joissa pyritään vaikuttamaan itse tilanteeseen, ja tunnesuuntautuneisiin keinoihin, joissa säädellään tilanteen herättämiä tunteita. Välttely on vain yksi keino muiden joukossa, eikä se määritä käsitettä.

Yleinen ansa on sekoittaa coping-keinot puolustusmekanismeihin, jotka psykoanalyyttisessä perinteessä ovat nimenomaan tiedostamattomia. Väittämässä on kaksi virhettä: tiedostamattomuus ja välttelyyn rajaaminen.

Väittämä on väärin. Mielenterveyttä ei määritellä psyykkisten sairauksien puuttumisena vaan positiivisena voimavarana: kykynä toimia, työskennellä ja olla vuorovaikutuksessa, kokea ja säädellä tunteita sekä selviytyä elämän vastoinkäymisistä. Mielenterveys vaihtelee elämän aikana, ja ihminen voi voida psyykkisesti hyvin myös silloin, kun hänellä on jokin mielenterveyden häiriö, tai voida huonosti ilman diagnoosia.

Yleinen ansa on ajatella mielenterveyttä kaksijakoisena tilana, joka joko on tai ei ole. Mielenterveys on jatkumo ja voimavara, jota suojaavat ja kuormittavat tekijät muokkaavat; tämä on lukion opetussuunnitelman keskeistä sisältöä.