Modersmål och litteratur, provet i läskompetens, våren 2024 – studentprovets uppgifter och lösningar

Ruumiin elimistä ja niiden toimista.
Kirjoittanut J. A. P. (Kansanwalistus-seuran toimituksia XVI, 1878)

I. Elimestä yleensä.

Mitä elin on? — kysyy warmaan se lukija, joka ei entuudesta ole tutustunut siihen aineesen, josta tämä kirjanen puhuu. Ei olisi waikeata lyhyesti wastata kysymykseen; waan peljättäwä on, ettei semmoisesta wastauksesta tultaisi entistä paljoa wiisaammaksi. Juuri wastauksen lyhyys tekisi nimittäin asian epäselwäksi tahi ei ainakaan täydellisesti ymmärrettäwäksi. Sen sijaan tahdomme muutamien jokapäiwäisestä elämästämme tunnettujen seikkojen johdolla koettaa tehdä ymmärrettäwäksi, mitä tällä sanalla tarkoitetaan.

Jokainen on lapsuudestaan syönyt lusikalla ja wuoleksinut weitsellä. Olemme nähneet naisten ompelewan waatteita silmäneulalla ja neulowan sukkaa muutamilla teräspuikoilla. Eikä ole kellekään tietämätöntä, että käsityöläiset työssään käyttäwät useita wälikappaleita eli työaseita, salwumies kirwestään, nikkari höylää ja seppä moukaria. Tämmöisillä yhdenkertaisilla työaseilla ei kuitenkaan woi aikaansaada muuta kuin yksinkertaisia töitä, ja useinpa ainoastaan suurella waiwalla. Mutta jokainen tietää myöskin monimutkaisempia työaseita löytywän, joita olemme kokemuksen ja miettimisen kautta oppineet tekemään, ja että nämä usein tekewät meille moninkertaisesti suurempaa hyötyä kuin edelliset. Niin kerrataan lankaa kyllä helposti paljaalla kädellä, waan kuitenkin paljoa helpommin wokilla; ja useat henget, kukin wokillaan, eiwät woi läheskään työskennellä kilpaa sen kanssa, joka käyttää yhtä ainoata kehruukonetta tehtaassa.

Kaikki semmoiset yhdistetyt työaseet owat monesta osasta, joilla osilla kullakin on määrätty tehtäwänsä. Jos näitä osia on monta, ja jos ne owat erinkaltaisia, niin sanomme koko laitosta koneeksi. Niin on esimerkiksi wokissa poljin, pyörä ja kehrä; tuulimyllyssä siiwet, nawatti, hammasratas ja yksi tahi useampia paria kiwiä. Ei yksikään näistä osista woi yksinään kerrata lankaa tahi jauhaa jauhoja; waan kun kaikki auttawat omalla tawallansa, tekee koko kone työtä ja antaa hywää tawaraa.

Nyt tiedämme kaikki, etteiwät koneet käy itsestään; sillä wokkia täytyy polkea, mylly tarwitsee tuulta tahi wesiwirtaa, kelloa täytyy wähän wäliin wetää, ja höyrykone waatii polttopuita ja wettä, sekä hoitoa monessa muussa suhteessa. Kaikkea tätä hankkia ja siitä pitää huolta on koneen mahdotonta, waan se seisoo liikkumatta, kunnes me annamme jonkun käytinwoiman waikuttaa siihen; ja se seisahtuu, ellemme katso että kaikki on säntillään. Ellei erittäin suurta käytinwoimaa tarwita, riittää meidän oma woimamme, esimerkiksi käsikiweä pyörittämään tahi wenhettä soutamaan. Mutta jos suurempaa woimaa on tarpeen, käytämme sitä warten wetoeläimiä, esim. auran edessä, tahi tuulta ja höyryä niinkuin esim. alusten käymistä warten.

Siis on todellakin wäärin sanoa, että koneet yksinään tekewät työtä, koskapa oikeastaan me ihmiset teemme työtä käyttämällä konetta yhdistettynä työaseena — aiwan samoin kuin käytämme yhdenkertaista weistä tahi wasaraa. Ja kun olemme lopettaneet työmme yhdellä työaseella, panemme sen syrjään tahi jätämme sen, sekä otamme esille toisia työkaluja, joita työssämme tarwitsemme.

Mutta toisia hywin moniosaisia työaseita löytyy, joita me joka päiwä käytämme woimatta niitä samalla tawoin panna pois. Meidän täytyy kätkyestä hautaan saakka kantaa niitä mukanamme. Mistä syystä? Syystä, että ne owat osia meidän omasta ruumiistamme. Tawallisesti me emme nimitä niitä työaseiksi, waan todellakin ne owat työaseita eli työnwälikappaleita. Jos nimittäin sanomme myllynkiwiä työaseiksi, joilla jauhamme jauhoja, miks'emme samalla tawoin sanoisi hampaita pureksimis-aseiksi, koska me niillä jauhamme rawinnon hienoksi, ennenkuin nielemme sen. Jos sepän pihdit owat työase, jolla hän pitää tulikuumaa naulaa alaisimella, miks'ei ole oma kätemme työase, jolla me pidämme kiinni kylmää naulaa, kun se lyödään seinään.

Samoin kuin koneen erityisillä osilla on määrätyt tehtäwänsä, kun koko kone on käymässä, niin on myöskin ruumiimme osilla kullakin toimensa täytettäwänä. Ja woidakseen täyttää tarkoitustaan, täytyy samojen osien kuulua itse ruumiisen. Niin eiwät muutamat ulos temmaistut hampaat woi yksinään pureksia leipää, eikä silmä näe mitään, jos se on eroitettu ruumiista. Siis on myös tässä sopuinen yhdessäwaikutus osien kesken tarpeen; muuten ei kokonaisuus tee tehtäwäänsä, s. o. ruumis ei pysy elossa.

Woi siis jossakin merkityksessä sanoa ruumiimme olewan hywin moniosaisen koneen. Mutta kuitenkaan se ei todella ole yksistään kone, waan jotakin ylewämpää. Koneita woimme ottaa hajallensa ja taas panna kokoon, waan ruumiin tärkeimmät osat owat eroittamattomat niin kauan kuin eloa kestää. Jos koneen osa kuluu, niin pannaan uusi samanlainen sijaan; eläwätä ruumista sitä wastoin ei woi sillä tawoin paikata, waan se woi sen sijaan panna itsensä kuntoon, sitä myöten kuin se kuluu. Kone tarwitsee jotakin, joka panee sen käymään, tarwitsee käytinwoimaa; waan eläwä olento elää ja liikkuu, jos niin saa sanoa itsestään, ja woi itse hankkia tarpeensa. Sanalla sanottu: kone on eloton kappale, ruumiimme taas on eläwä olento. Jälkimäinen woi osoittaa omaa itsewaraista toimintaa, ja on pienimpiin osiinsa saakka sanomattoman monimutkaisempaa rakennusta kuin oiwallisimmat koneemme.

Jos olemme selwään käsittäneet sen, mikä nyt on sanottu wälikappaleista, koneista ja koneen osista, sekä eläwistä kappaleista ja niiden erityisistä osista, niin tiedämme myös likipitäen mitä elimellä ymmärretään. Suomalainen sana elin on tietysti niinkuin moni muu sana myöhempinä aikoina keksitty, kun uusi käsite oli määrätyllä sanalla lausuttawa. Se pääte, jolla se on johdettu sanasta „elän", ilmoittaa sen olewan tekemisen wälikappaleen nimityksen ja tarkoittawan elämisen wälikappaletta. Se rajoittuu siis merkitsemään eläwää wälikappaletta eroitukseksi hengettömistä, ja elimiä owat siis ne wälikappaleet eli työneuwot, jotka owat eläwän ruumiin osia, ja joilla on määrätty tarkoitus täytettäwänä koko ruumiin eduksi. Ja koska eläwällä olennolla on semmoiset wälikappaleet, elimet, elonsa eri tarkoituksia warten, sanomme sen ruumista elinrakennukseksi eli elimelliseksi.

Oppiaksemme tuntemaan jonkun ruumiin rakennuksen menettelemme melkein samalla tawalla kun tutkiessamme koneen rakennusta ja luontoa. Otamme sen hajalleen määrätyssä järjestyksessä, osa osalta, ja elin elimeltä, sekä otamme siinä waarin niiden asemasta ja keskinäisistä suhteista toisiinsa. Leikkaamme sittemmin wielä yksityiset elimet kappaleiksi, saadaksemme tietää jotakin myöskin niiden sisällisestä luonnosta. Jo ensimmäisessä hajalleen otossa kadottaa elimellinen olento henkensä, emmekä woi — samoin kuin konetta tutkiessamme — yhteenliittää ja entiseen kuntoonsa saattaa ruumista; elinrakennus on ja jääpi kuoliaaksi. Tutkimisessamme saamme siis todellakin ainoastaan tietää minkä kaltainen kuollut, waan ei mimmoinen eläwä ruumis on. Waan koska elimet, niinkuin jo näkee teurastetusta eläimestä, ei niin äkkiä muutu kuoleman jälkeen, saamme siitä kaikessa tapauksessa kuwan myös eläwien elinten asennosta, ulkonäöstä ja rakennuksesta. Se on tämä meidän tietomme, joka on yhdistetty yhdeksi tieteeksi, jolle on annettu nimi anatomia eli oppi elimellisten olentojen ruumiin rakennuksesta.

[...]

Waan wielä waikeampaa on perinpohjin oppia tuntemaan elimiä niiden toiminnassaan, niiden tehtäwiä ja sitä tapaa, jolla ne näitä täyttäwät, sanalla sanottu, elinten elonilmauksia. Tähän tarkoitukseen ei kelpaa kuollut ruumis, waan ainoastaan eläwä. Täytyy ottaa waarin kaikesta, mikä tapahtuu elimellisissä olennoissa elontoiminnan ollessa heillä häiritsemättä käymässä; ja on sitä paitsi tarpeellista tehdä kaikenlaisia kokeita, miten elo pitkittyy erinkaltaisten ulkonaisten waikutusten alaisena. Sangen paljo on jo tässä suhteessa saatu tietää, waan wielä on jäljellä sanomattoman paljo tutkittawaa. Kaikki, mikä tässä on tiettyä ja edelleen saadaan selwille, yhdistetään yhdeksi erityiseksi tieteeksi; me annamme sille nimeksi fysiologia eli oppi elimellisten olentojen elonilmauksista sekä heidän elonsa ehdoista.

[...]

Elimettömät ja elimelliset kappaleet tekewät yhteensä koko sen luonnon, jonka me tunnemme, ja jossa me elämme. Ja luonnon esineet jaetaan kolmeen suureen n. k. waltakuntaan, kiwikunta, kaswikunta ja eläinkunta. Aikomuksemme ei suinkaan ole tässä puhua kaikista elimellisistä kappaleista, waan me jätämme kokonaan sikseen miten kaswit owat yhdistyneet juuresta, warresta, lehdistä, kukista ja hedelmistä. Emme tahdo ottaa edes koko eläinkuntaakaan puheen aineeksi, sillä eläimet owat niin erinkaltaisia ja useimmat wähän tunnettuja lukijalle. Aikomuksemme on tässä puhua ainoastaan korkeampien eläinten elimistä, niitten, joilla on luita ruumiissa, ja jotka tästä syystä owat saaneet nimen luurankoiset eläimet. Niitten joukosta tulemme erittäin puhumaan imettäwäisistä eläimistä, jotka synnyttäwät eläwiä sikiöitä ja imettäwät niitä. Kaikkein lähinnä tarkoitamme ihmisen omaa ruumiin rakennusta, koska meidän etupäässä tulee tuntea pääseikat siitä.

10. KOSKENLASKIJA

Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.

Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin vaahtopäinen Kohiseva itse.

Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.

Kyllikki on Moision tytön nimi—kellään muulla ei ole sellaista nimeä, eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.

Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä tukeista puhdistelivat.

Oli ilta—miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.

Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia kastellen.

Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.

Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.

»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo puhuttu—se ylpeä!»

Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti tyttömäisen itsetietoisesti koholle.

»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään askeleitaan.

»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse—»se, joka muka ei ole aivan tavallinen!»

Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.

»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään.

»Jospa saat nenällesi!»

»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen.

Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.

»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan koettakoonpas!»

»Hevosen selässä ja seiväs olalla—niin isosia vastaantullaan!» päätti nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta päättävästi ohitse.

»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään. »Sepä joltakin näytti!»

Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen—tuntui miltei vielä loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.

Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen pysähtyi.

»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin kohteliaasti.

»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli—pää kääntyi vain sen verran, että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.

Äänettömyys.

»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.

Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun vaatimukselta—nuorukainen tiesi sen itse hyvin.

»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen valmis, odotan vain jatkoa.

»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle—tuosta punaisesta metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»

Tyttö suoristausi:

»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa—jos lieneekin tapa sellainen muualla!»

»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön ensi iskun häikäilemättömyys.

»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi. »Eikä ole tapani kahdesti pyytää—jos lieneekin tapa sellainen muualla. Hyvästi!»

Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista hän ei sentään ollut odottanut!

Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä, hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.

»Sanoisin vielä jotakin—jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi tyttöä terävin silmin.

»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.

»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä, että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää, se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»

»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää—sillä sellaista uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.

»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»

»Hyvästi!» kuului puutarhasta.

Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.

»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat», puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.

Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin liikehti sankkoja parvia.

Huhutar oli kertonut kummia viestejä—siitä se väenpaljous.

»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»

»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä—joku joensuun-puoleinen—joka tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja ruumiina lahden rannalle nostettiin—synkkä näky, joka sen kesän auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.

»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet. Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että veto lyötiin—korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön maksettavaksi, jonka mies hävii.»

Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin—niin kummana pidettiin Kohisevan laskemista.

Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.

»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»

»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.

»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»

»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.

»Mikä lie päästään paleltunut se toinen—menee vaikka tuleen, jos vaan usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»

»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»

»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.

»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi—tuo tuolla!»

»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»

»Se!»

»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»

»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»

»Jo on uuspeili!»

»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»

»Älä profeteeraa—musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin kuuluva tokasee.

»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»

Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee. Toista sanotaan Väntiksi—mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista, noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret ulottuvat aina haaroihin—pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.

»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä», sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt, ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»

»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»

»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä vetoa lyöneet.»

»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.

Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.

»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille kätensä.

»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet senvuoksi kilpailuaan heittämään—se on nyt heidän asiansa!»

Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain, kumpikin sakkinsa ympäröimänä.

»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla, kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla on tulipunainen takki.

»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville—»ei tuo toinen yksin viitsi laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»

Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä odottavat.

»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla—siksi sitä ei voi peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen kuulee jokainen sillalla seisova.

Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.

»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.

»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.

»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken varalta!» sanoo Moisio päälliköille.

»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri kaivanne onkimiehiä...?»

»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka tapauksessa.»

Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.

Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi päälaella kypäränä huojuu—seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa, vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään, kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku, tulinen kuohujen tanssi—vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen »Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.

Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä, elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.

Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle, jos hyppäämään pystyvät—kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.

Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.

Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.—Erään poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.

»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.

»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet karttaan—laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.

Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.

Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään, purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.

Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.

Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun—paksuhkon, kuoritun kuusen, lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.

Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.

»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt hyvää, kyllä se tietää!»

»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään, »sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee.

»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta.

Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta taaksepäin—kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää» holottaa.

»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen sillalla huudahtaa.

»Ei ole nähty! Jo on, jo on!»

»Lopettakaa jo—ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla vakava ääni.

»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä—silta jo lähenee.

Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.

Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta laskumies seisoo terhakkana.

Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen poikkivuolteeseen—sillalla kukaan tuskin hengittää.

Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään seisoo.

Syvä hengähdys sillalla.

»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen—pari keikailevaa tanssiaskelta.

»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan.

Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?

Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja odotus kasvojen jänteitä pingottaa.

Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin—mies jälleen suoraksi kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin kiitää.

»Se ei ollut enää leikkiä!»

»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!»

Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.

Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p——le!» kuuluu kohun keskeltä—punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.

Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat nousevat.

Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita uintivetäsyjä—laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.

Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä—hattu meni menojaan. Tuulispäänä rantaa ylöspäin rientää.

»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!» sähähtää hammasten välitse.

»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa.

»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa—uusi pölkky työntyy vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.

»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua sanaa sillalta.

Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla. Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan—ensimäinen salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen huojuukin.

»Ahaa, ahaa!—Katsoppas peijakasta!—Se taitaa lopultakin laskea!»

»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee.

Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.

Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon. Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi kahtena—sininen paita kuohuihin katoo.

»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle.

Sininen paita kuohuista vilkkaa.

»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!»

»Miehet hoi, varallanne!»

»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?»

»Ei, ei, keskemmältä se menee!»

Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui torjuen vahtimiehille nyrkkiä.

Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.

Vetävät—vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät—tuuma tuumalta sininen paita nousee.

Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.

»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.

Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan—Olavi etsii keksiään. Hänen takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa—hiljaa, mutta kiihkeästi.

»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»

»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.

Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen kantavuutta—pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja silmäänpistävän syvällä uivan.

»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»

»Erilainen taitaa ajajakin olla!»

Nuorukainen jo lähenee siltaa—tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin huomattavasti kuin tervehdykseksi.

»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina—että hän niin kauniisti heille hyvästi heitti.

Sillan alitse, poikkivuolteeseen—kaikkein katseet jännittyvät.

Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa—laskija niinkuin permannolla.

»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!»

Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa keinuelee.

»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?»

Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.

Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään—kuin permannolle, ja seisoo kuin permannolla.

»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista nähty!»

Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä—pölkky sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.

»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen sorina.

Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii kuin vietereillä.

Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät syvään—päät sillalla kurottuvat.

Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin. Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita taaksepäin—taas pölkky kuohuja halkoo.

»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!»

»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?»

Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.

Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen selkään ja kiitää eteenpäin—pölkyn latva tärisevää jäähyväistään kallionrintaan piirtää.

»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan hurrata.

Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa lähenee.

»Nyt se on jo viimeinen!»

»Mutta pahin!»

Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin—tukki törmää suoraan kossaa vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän... siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.

Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä alkaa imeä.

Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa, toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.

Vanha silta sätkähtää.

»Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!»

Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa jähmettyy—törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.

Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa, päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.

»Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!»

»Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!»

»Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!»

Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin—nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa tempaa.

Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa juoksuaskelta—nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen johonkin—sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.

Alaspäinjuoksua ... huutoa...

Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.

Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava riemuhuuto kierii rantoja pitkin.

Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän matkan päässä.

Nuorukainen pysähtyy—astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö katsoo alas.

Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja lämpimästi, heti taasen painuu—poskille tulvahtavat punaiset ruusut.

Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti hattuaan.

Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.

»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.

»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän—on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies lapikkaineen sikaareineen.

»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.—»Ettet ole enää silkkaa Olavia...»

»Ohoh!»

»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty—kelpaako?» »Käyhän se laatuun—pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.

»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas sanoo.—»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»

Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.

Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty helottava ruusu.

Nuorukainen hypähti ojan yli—tytön pää vetäytyi verhon suojaan.

Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.

Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan—nuori tyttö hyrähti hiljaiseen itkuun.

Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli, maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.

Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana, veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa. Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui pienessä pussissa Jukolan vanha kissa. – Niin läksivät veljekset entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä.

JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta kohden. Ah!

TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä sammakko kanssa.

JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.

TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.

JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!

SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.

JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta!

TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta: tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.

SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on paatunut.

JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan, Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.

EERO. Ja prameus.

JUHANI. Niin!

EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.

JUHANI. Niin!

EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.

JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?

SIMEONI. Hän veistelee taas.

JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en totisesti oliskaan. – Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka, sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?

EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.

JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas. Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa. – Ja kissa sitten tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi, niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.

TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi jykevänä.

JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.

TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.

JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on jänöllekin rakas.

JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien tieltä?

TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku».

JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli, halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja murheellisesti paistoi ilta.

EERO. Se oli Jänis-Jussi.

JUHANI. Anna olla vaan. – Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella nyt.

AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti Impivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa korvessa, kuusien kohinassa retkeilemme.

Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi sammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie; sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas. Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa; ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä ja kohotti heidän rintansa taas.

Kesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja äjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin taasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta iltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui hienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu. Makasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä, mutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät veljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja kylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi sen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi muhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa.

Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä: ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin, mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili. Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo hänen taasen ulkoa-oppimisessa.

Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla. – Mutta pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän, vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti, ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.

Kinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta Sompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat sen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle tanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan jyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska metsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi valmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto, tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet. Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi. Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös veljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan hävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän päästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena edessänsä.

JUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä, mutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin, pojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus.

TUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo on metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä salot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon.

JUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä peltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä kamarasta.

TUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin että vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä iskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja hyyrrepartaisia.

AAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä, niinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin kotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä peltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus sen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen lyömme kaksi yhdellä iskulla: yht’aikaa poistamme pelloistamme hallan ja teemme itsellemme uutta niittua.

TUOMAS. Sen luullakseni katsomme parhaaksi kaikki. Niin on meidän tehtävä, jos tahdomme tänne sydänmaahan rakentaa itsellemme taloa.

Lapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä raivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valtaojan, suoran ja syvän, ja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja sammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä kuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin seuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran taloon. Niin he työskentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa Sompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina kuivemmaksi. – Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas pellon, ja pian kohosi maasta oras. – Talvensa viettivät veljekset samoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus tarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja Aapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua. Nälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä huonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli ollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin, hiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka.

Tulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran pellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat kauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian äsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin keinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen perinpohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän pelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa suossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää. Oli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta auringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun miehen huulet.

Mutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi nurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen niittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli uusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta metsäotuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys, ja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja talveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona syllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein matkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi palloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä jäljellä. – Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean, kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä keinolla tyydytettäisiin naukuva maha.