Historisk källa: texten publicerades 1891, och dess språk och attityder hör till sin tid.
[Konstantinopoli, Hagia Sofia ja Ahmedijen moskeija]
Se on alkuaan vanha kreikkalainen kirkko, Justinianuksen rakentama,
mutta sittemmin muutettu muhammettilaiseksi moskeaksi. Kun turkkilaiset
vuonna 1452 valloittivat Konstantinopolin, pystytettiin sen kirkon
katolle puolikuu merkiksi muhammettilaisvallan koitosta. Kirkon
historia ulottuu taa päin aina hämärään muinaisuuteen saakka. Vuonna
326 Konstantinus Suuri, joka itse kääntyi kristinuskoon ja korotti sen
valtion uskonnoksi, perusti temppelin, jota Konstantius vuonna 360
suurensi ja kaunisti. Vuonna 404, kirkko-isä Krysostomoksen aikana,
joutui tämä kirkko tulen uhriksi, mutta Teodosius rakennutti sen
uudestaan v. 415. Vuonna 532 paloi kirkko toisen kerran, mutta keisari
Justinianus päätti rakennuttaa sen taas jälkeen; ja se rakennettiin
niin suurenmoiseksi ja ihanaksi, että kauneudelta ja juhlallisuudelta
ei ollut sen vertaista. Juhlallinen ja majesteetillinen se on nytkin;
valtaavan vaikutuksen se tekee, kuin astutaan sisään. Ihmeteltävä on
mahtavan suuri keskikupooli, joka aina on omituisen valtaavana osana
byzantinilaisessa rakennustaiteessa. Kaikkialla katossa ja seinissä on
maalauksia, jotka lienevät viehättäviä ja suuriarvoisia
taiteentuntijalle. Muuten on koko kirkko hyvin suuri ja siitä kohoaa
neljä minareettia.
Meidän astuessamme sisään toimittivat muhammettilaiset paraikaa
puolipäivä-rukoustansa, jonkinlaista jumalanpalvelusta. Yleensä ei ole
kristityn lupa mennä moskeaan sellaiseen aikaan, jolloin mitä hyvänsä
jumalanpalvelusta pidetään, koska se saastuttaisi temppelin ja
jumalanpalveluksen. Meidän oppaamme oli kuitenkin niin tuttu vartialle,
että sai toimitetuksi meille pääsyn sisälle, vaikka puolipäivä-rukous
olikin paraillaan. Siten saimme hiukan katsahtaa muhammettilaisten
jumalanpalvelustakin, josta saanen kertoa muutamia sanoja.
Ennen kuin saimme astua temppeliin, täytyi meidän esihuoneessa ottaa
tohvelit, ett'emme saastaisilla jaloillamme koskisi sen lattiaan.
Keskellä avaraa lattiata, joka oli ylt'yleensä peitetty paksuilla,
kalleilla matoilla, istuivat "muselmannit", jalat allansa, suuressa
piirissä. Naiset istuivat erillään korkeammilla pengermillä, lähellä
miesten piiriä, niin että voivat hyvästi nähdä ja kuulla, mitä tehtiin
ja puhuttiin. Miespiirin keskus oli tyhjä. Rukous tapahtui siten, että
yksi luki edeltä ulkoa suruisella, yksitoikkoisella, kimakalla äänellä
jonkun värsyn alusta, ja, kun hän ehti lähelle värsyn loppua, yhtyivät
muut läsnä olijat edeltä lausujan sanoihin. Sitte alkoi taas toinen
samaan tapaan, ja värsyn lopulla yhtyivät taas muut samoin hänen
sanoihinsa. Sitä tekoansa tekivät he koko ajan, kuin me olimme
moskeassa. Kaikki näytti tapahtuvan edeltä määrätyn ja opitun kaavan
mukaan. Kävellessämme ympäri moskeaa näimme siellä täällä henkilöitä,
jotka hiljakseen toimittivat hartauttansa määrätyllä tavalla siten,
että lankesivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Näimme myöskin
saarnatuolin, jossa oppaamme sanoi kirkon ylipäämiehen eräinä aikoina,
luultavasti suurina juhlina, saarnaavan Sultanin läsnä ollessa.
Jumalanpalvelus muuten minuun teki hyvin surettavan vaikutuksen.
Vakavuutta ja hartautta sekä intoa siinä kyllä näytti olevan, mutta
elämä, ilo ja rauha olivat poissa. Eikä se ole ihmekään, he kun eivät
tunne totista, elävää Jumalaa, ilmestynyttä Jesuksessa Kristuksessa
rakkaana, sovitettuna Isänä, jota ei palvella pakosta, vaan
rakkaudessa, hengessä ja totuudessa. Murhemielin läksin tästä paikasta
ja rukoushetkestä, joka oli herättänyt ainoastaan surun tunteita minun
mielessäni. Minun rukoukseni kuului näin: "Herra, anna evankeliumisi
valon pian paistaa tälle viheliäiselle kansalle, että he totuudessa
tuntisivat sinut ja saisivat kokea sydämmessänsä sinun rauhaasi!" Minun
sydämmeni myöskin paloi syvimmästä kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan,
joka oli antanut minun syntyä sellaisen kansan keskuudessa, jossa
Jumalan sanaa selvänä ja puhtaana saarnataan, ja ilmoittanut minulle
Pyhän Henkensä kautta armonsa salaisuuden ja saattanut minut totuuden
tietoon.
Kävimme vielä toisessakin moskeassa, joka oli siinä ihan lähellä,
nimeltä Ahmedije, voidaksemme niitä verrata toisiinsa. Tulo ja pääsy
sinne oli aivan saman kaltainen kuin äsken. Nyt siinä ei ollut mitään
jumalanpalvelusta, ainoastaan joitakuita henkilöitä toimittamassa
hartauttansa. Muuten elämä siellä oli omituista; kaikesta näkyi, että
muhammettilaiset itse eivät pidä varsin suuressa arvossa temppelejänsä.
Muutamat tosin rukoilivat Jumalaa, mutta muuten siellä juoksenteli
suuri joukko lapsia meluten hirveästi. Ja sitä paitsi oli siellä
muutamia työmiehiä korjailemassa jotakin; he laskivat leikkiä keskenään
ja löivät toisiaan laudanpäillä. Toisessa päässä istui muutamia pappeja
(mollaheja) ja lukivat kenties koraania. Me saimme sen käsityksen, että
papit ja palvelijat asuvat moskeoissa; ainakin siltä näytti, sillä
siellä oli vaatteita, ruoka-astioita, y.m. Kaikki tässä moskeassa osotti
epäjärjestystä.
[…]
[Smyrna, armenialaisten kirkko]
Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään
"Diakonissa-laitosta", jota aioimme tarkastella. Sillä
etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme
armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta.
Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme
hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin
oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta
samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija,
oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa
jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista.
Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee
kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät
armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on
tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin
tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.
Hildén, K. Aug.: Palestiinassa. Matkamuistelmia. Helsingfors: J. C. Frenckell ja Poika, 1891.