Äidinkieli (lukutaito), kevät 2023 – yo-kokeen tehtävät ja ratkaisut

Samalla lailla kai kävisi meilläkin.

Viime talvena kirjoitti eräs etevä norjalainen maalari Kristian Krohg kirjan nimeltä ”Albertine”. Kirjassa kuvattiin säälimättä sitä mahdotonta kurjuutta, mihin nainen joutuu suuressa kaupungissa, kun hän tulee vietellyksi ja kun laillinen haureus hänet saa kynsiinsä.

Kirja oli ankara vastalause kaikkea siveettömyyttä ja varsinkin lain suojelemaa siveettömyyttä vastaan. Jokainen, joka sen luki, värisi kauhistuksissaan sen todellisista kuvauksista. Ja kuvauksia ei oltu tehty ihmisille mieliksi, heittämällä inhottavimmat pois. Todellisuus, alaston, ammottava todellisuus tuotiin esille niinkuin lääketieteellisessä teoksessa. Haavan parantamistahan tekijä oli tarkoittanutkin, yhteiskunnan ytimiä jäytävän mätähaavan leikkausta.

Mutta yhtäkkiä pantiin kirja takavarikkoon. Ja tekijä vedettiin oikeuteen. Häntä syytettiin siitä, että oli tahtonut loukata siveyttä. Hän, joka oli siveettömyydelle huutanut kostoa ja kadotusta, hän, jonka kirja oli kuin parahdus pakahtuneesta sydämestä, hän oli muka tahtonut loukata siveyttä!

Mielet joutuivat äärettömään kiihkoon. Työkansa nousi miehissä vastustamaan tuota väkivaltaista tekoa. Vapauttakaat hänet! Vapauttakaat hänet! huusivat he kulkiessaan pääministeriltä anomaan takavarikon peruutusta. Heidän turvattomien tyttäriensä pelastamiseksihan kirja oli kirjoitettu. Mutta ministeri Sverdrup, työmiesten kannattama ja tukema, hän oli vaiti. Ja ”Albertine” ei päässyt vapaaksi.

Mutta sen lisäksi tuomittiin Krohg sakkoihin. Hän vetosi ylioikeuteen. Siellä päättyi asia lokakuun 18 p:nä. ”Albertinen” tekijä sai sakkoja sielläkin ja kirjan ilmestyminen kiellettiin.

Loistava oli hänen puolustuspuheensa. Hän luki tuomarien edessä julki juuri ne paikat kirjastaan, joiden tautta kirja oli kielletty. Hän kertoi, että juuri ne tapahtumat, joita niissä kuvattiin, olivat pakoittaneet hänet kynään tarttumaan. Se, kuinka nuori Albertine lankeaa, se, kuinka poliisilääkäri häntä raa’alla tavallaan kohtelee ja lopuksi se, kuinka hän lopen turmeltuneena tahtoo muitakin vietellä samaan turmelukseen, ne kolme kohtausta Albertinen elämässä olivat vaikuttaneet mitä mahtavimmasti tekijään. Koko hänen katsantotapansa oli niiden kautta muuttunut ja hän itse tullut uudeksi ihmiseksi.

”Ja sitten ei minun sallittaisi sanoa muille: katsokaa tässä, mitä minä olen nähnyt! eikä panna sitä heidän eteensä, mitä olin omilla silmilläni huomannut — vaikka tarkoitukseni sillä ei ollut mikään muu kuin saada heidätkin ajattelemaan kaikkea sitä, mitä itsekin olin ajatellut, niin että heissäkin syntyisi uudet katsantotavat ja että hekin tulisivat toisellaisiksi ihmisiksi kuin ennen olivat olleet.”

”Sitäkö, joka oli sydäntäni kovemmin kouristanut kuin mikään muu, mitä ennen olin nähnyt, sitäkö en saisi muille kertoa? Sitäkö en saisi huutaa kaiken kansan kuultavaksi?”

Mutta sitäpä hän ei saanut. Juuri sitä ei hän saanut. Sillä Norjassakin on neitosia, jotka punastuvat, kun kuulevat asioita oikealla nimellään mainittavan. Ja näitä neitosia suojelee laki. Mutta niitä neitosia se ei suojele, jotka kärsivät väkivaltaa ja vääryyttä. Jos he parahtavat taikka jos muut heidän puolestaan huutavat, niin tarttuu poliisi niskaan ja heittää heidät suulleen tyynyä vastaan. Sillä jos huuto kuuluisi kadulle, saattaisi siellä olla niitä, jotka sen kuulisivat, ja joiden häveliäisyyden tunne voisi tulla loukatuksi.

Mikä on seuraus siitä, että sanan vapautta tällä tavalla sorretaan? kysyy eräs norjalainen lehti. Ketä tämä tuomio eniten vahingoittaa. Niitä, jotka ovat kaikista kurjimmassa tilassa. Kuinka he voivat saada puolusmiehiä eli kuinka kukaan voi heitä puolustaa, kun heidän kirjoituksensa hävitetään siitä syystä, että kurjuutta kuvaamalla voidaan loukata muutamain häveliäisyyttä? Jos todellakin tahdotaan hävittää onnettomuutta ja puutetta tästä maailmasta, niin ei suinkaan niistä sillä tavalla päästä, että ainoastaan näitä sanoja kielen päällä pyöritetään. Kurjuus, onnettomuus ja puute on valokuvattava, ne ovat sattuvilla sanoilla selitettävät. Sillä tavalla, että mielet kauhistuvat sitä nähdessään ja kuullessaan. Niin, että selkäpiitä karsii. Niin, että kuvaus väkisinkin verihin tarttuu, niin että se uppoo luihin ja ytimiin. Ennen ei tule apua.

Mutta sitä mieltä eivät ole hallitusmiehet Norjassa. Ja sentähden voipi tällaista tapahtua maassa, joka tätä nykyä on uusien aatteiden ja vapaamielisten katsantotapojen kehto.

Samalla lailla kai kävisi meilläkin, jos jotain tuollaista tapahtuisi. Sillä tavalla sitä arvatenkin tultaisiin täälläkin menettelemään, jos joku kirjoittaisi yhtä todenmukaisen kertomuksen onnettomien elämästä.

Ei kuitenkaan aivan samalla tavalla.

Sillä kun Norjassa ei ole ennakkosensuuria ja kun kirjat pääsevät edes jonkun verran leviämään, ennenkun painos pannaan salvan taaksi; ja kun liikkeessä olevat kappaleet, käydessään miehestä mieheen, edes sillä tavalla voivat jotain vaikuttaa, niinkuin esim. ”Albertine” on tehnyt; niin on meillä ennakkosensuuri, meillä kolhitaan moinen hyvä ja hyödyllinen kirja kuoliaaksi jo ennen syntymistään ja meillä jääpi sen sivistyttävä vaikutus ainoastaan painoasiamiehen yksityisomaisuudeksi.

Samalla lailla kai kävisi meilläkin.

Viime talvena kirjoitti eräs etevä norjalainen maalari Kristian Krohg kirjan nimeltä ”Albertine”. Kirjassa kuvattiin säälimättä sitä mahdotonta kurjuutta, mihin nainen joutuu suuressa kaupungissa, kun hän tulee vietellyksi ja kun laillinen haureus hänet saa kynsiinsä.

Kirja oli ankara vastalause kaikkea siveettömyyttä ja varsinkin lain suojelemaa siveettömyyttä vastaan. Jokainen, joka sen luki, värisi kauhistuksissaan sen todellisista kuvauksista. Ja kuvauksia ei oltu tehty ihmisille mieliksi, heittämällä inhottavimmat pois. Todellisuus, alaston, ammottava todellisuus tuotiin esille niinkuin lääketieteellisessä teoksessa. Haavan parantamistahan tekijä oli tarkoittanutkin, yhteiskunnan ytimiä jäytävän mätähaavan leikkausta.

Mutta yhtäkkiä pantiin kirja takavarikkoon. Ja tekijä vedettiin oikeuteen. Häntä syytettiin siitä, että oli tahtonut loukata siveyttä. Hän, joka oli siveettömyydelle huutanut kostoa ja kadotusta, hän, jonka kirja oli kuin parahdus pakahtuneesta sydämestä, hän oli muka tahtonut loukata siveyttä!

Mielet joutuivat äärettömään kiihkoon. Työkansa nousi miehissä vastustamaan tuota väkivaltaista tekoa. Vapauttakaat hänet! Vapauttakaat hänet! huusivat he kulkiessaan pääministeriltä anomaan takavarikon peruutusta. Heidän turvattomien tyttäriensä pelastamiseksihan kirja oli kirjoitettu. Mutta ministeri Sverdrup, työmiesten kannattama ja tukema, hän oli vaiti. Ja ”Albertine” ei päässyt vapaaksi.

Mutta sen lisäksi tuomittiin Krohg sakkoihin. Hän vetosi ylioikeuteen. Siellä päättyi asia lokakuun 18 p:nä. ”Albertinen” tekijä sai sakkoja sielläkin ja kirjan ilmestyminen kiellettiin.

Loistava oli hänen puolustuspuheensa. Hän luki tuomarien edessä julki juuri ne paikat kirjastaan, joiden tautta kirja oli kielletty. Hän kertoi, että juuri ne tapahtumat, joita niissä kuvattiin, olivat pakoittaneet hänet kynään tarttumaan. Se, kuinka nuori Albertine lankeaa, se, kuinka poliisilääkäri häntä raa’alla tavallaan kohtelee ja lopuksi se, kuinka hän lopen turmeltuneena tahtoo muitakin vietellä samaan turmelukseen, ne kolme kohtausta Albertinen elämässä olivat vaikuttaneet mitä mahtavimmasti tekijään. Koko hänen katsantotapansa oli niiden kautta muuttunut ja hän itse tullut uudeksi ihmiseksi.

”Ja sitten ei minun sallittaisi sanoa muille: katsokaa tässä, mitä minä olen nähnyt! eikä panna sitä heidän eteensä, mitä olin omilla silmilläni huomannut — vaikka tarkoitukseni sillä ei ollut mikään muu kuin saada heidätkin ajattelemaan kaikkea sitä, mitä itsekin olin ajatellut, niin että heissäkin syntyisi uudet katsantotavat ja että hekin tulisivat toisellaisiksi ihmisiksi kuin ennen olivat olleet.”

”Sitäkö, joka oli sydäntäni kovemmin kouristanut kuin mikään muu, mitä ennen olin nähnyt, sitäkö en saisi muille kertoa? Sitäkö en saisi huutaa kaiken kansan kuultavaksi?”

Mutta sitäpä hän ei saanut. Juuri sitä ei hän saanut. Sillä Norjassakin on neitosia, jotka punastuvat, kun kuulevat asioita oikealla nimellään mainittavan. Ja näitä neitosia suojelee laki. Mutta niitä neitosia se ei suojele, jotka kärsivät väkivaltaa ja vääryyttä. Jos he parahtavat taikka jos muut heidän puolestaan huutavat, niin tarttuu poliisi niskaan ja heittää heidät suulleen tyynyä vastaan. Sillä jos huuto kuuluisi kadulle, saattaisi siellä olla niitä, jotka sen kuulisivat, ja joiden häveliäisyyden tunne voisi tulla loukatuksi.

Mikä on seuraus siitä, että sanan vapautta tällä tavalla sorretaan? kysyy eräs norjalainen lehti. Ketä tämä tuomio eniten vahingoittaa. Niitä, jotka ovat kaikista kurjimmassa tilassa. Kuinka he voivat saada puolusmiehiä eli kuinka kukaan voi heitä puolustaa, kun heidän kirjoituksensa hävitetään siitä syystä, että kurjuutta kuvaamalla voidaan loukata muutamain häveliäisyyttä? Jos todellakin tahdotaan hävittää onnettomuutta ja puutetta tästä maailmasta, niin ei suinkaan niistä sillä tavalla päästä, että ainoastaan näitä sanoja kielen päällä pyöritetään. Kurjuus, onnettomuus ja puute on valokuvattava, ne ovat sattuvilla sanoilla selitettävät. Sillä tavalla, että mielet kauhistuvat sitä nähdessään ja kuullessaan. Niin, että selkäpiitä karsii. Niin, että kuvaus väkisinkin verihin tarttuu, niin että se uppoo luihin ja ytimiin. Ennen ei tule apua.

Mutta sitä mieltä eivät ole hallitusmiehet Norjassa. Ja sentähden voipi tällaista tapahtua maassa, joka tätä nykyä on uusien aatteiden ja vapaamielisten katsantotapojen kehto.

Samalla lailla kai kävisi meilläkin, jos jotain tuollaista tapahtuisi. Sillä tavalla sitä arvatenkin tultaisiin täälläkin menettelemään, jos joku kirjoittaisi yhtä todenmukaisen kertomuksen onnettomien elämästä.

Ei kuitenkaan aivan samalla tavalla.

Sillä kun Norjassa ei ole ennakkosensuuria ja kun kirjat pääsevät edes jonkun verran leviämään, ennenkun painos pannaan salvan taaksi; ja kun liikkeessä olevat kappaleet, käydessään miehestä mieheen, edes sillä tavalla voivat jotain vaikuttaa, niinkuin esim. ”Albertine” on tehnyt; niin on meillä ennakkosensuuri, meillä kolhitaan moinen hyvä ja hyödyllinen kirja kuoliaaksi jo ennen syntymistään ja meillä jääpi sen sivistyttävä vaikutus ainoastaan painoasiamiehen yksityisomaisuudeksi.

Käynti Akseli Gallén-Kallelan luona.

Kodin kuvastolle kirjoittanut ja valokuvannut Aarni Kouta.

Astuessamme Akseli Gallén-Kallelan avaraan asumukseen Albergan tilalla, oli mestari täydessä työntouhussa. Laitteli paraillaan kuvaa miehestä, joka Afrikan tiheiköissä kantaa harteillaan jotakin eläintä.

— „Hyvä paimenko" se on?

— Hyvähän se on, vaikka lammas on kuollut ja paimenkin sangen musta.

— Paljon taisi kertyä maalauksia ja piirustuksia siellä erämaissa?

Paljon niitä oli; pitkän miehen korkuinen kasa taitaisi tulla, jos lattialta kattoa kohti alkaisi latoa.

— Tätä „hyvää paimenta" ja muutamia muitakin kuvia valmistan juuri tilauksesta erään saksalaisen Afrikan-kävijän Hans Paaschen teokseen, jonka nimeksi tulee „Bei den Nilquällen unter Kometen und Sternen". Nuori mies, laivaston upseeri, juuri naimisiin mennyt, rouva päälle päätteeksi raskaana. Läksivät samoihin aikoihin takaisin kotimaahan kuin minäkin. Tuli luvatuksi nuo kuvat, ja sanassaan pitää pysyä, vaikka ne tietysti konkureeraavat oman kirjan kanssa.

— Kuvailette niinmuodoin matkanne sanoin ja kuvin?

— Kirjailijaksihan minä tässä olen ruvennut.

Pitkältä teosta oli jo kirjoitettukin. Sitä sitten lueskeltiin, ja mieltäkiinnittävältä kirja tuntui. Erosi suuresti tavallisten matkakertomusten sanonta- ja esitystavasta. Selostus kuitenkin sikseen, sillä toivottavasti se valmiina kirjana kohta joutuu itsekunkin käsiin.

— Entäs eläintieteelliset kokoelmat?

— Yliopistossahan ne kaikki ovat. Joku elefantinhäntä, krokotiilinnahka ja kilpikonnankuori vain kotona. Tuossa pullossa on myös hiukan puhvelinsappea, jota kuitenkin on paras olla maistamatta.

— No, miltäs kotimaa tuntuu taas pitkistä ajoista?

— Suuremmoiselta! Ihan oli nimismies ensimmäisenä vastaanottamassa, saattoi vallan kotia asti ja teki ulosmittauksen. Vaimoni pianiinossa näette hänen leimansa — ei kelvannut tauluni mihinkään ja muita huonekaluja piti kai myös liian huonoina.

— Mikäs vallesmannia riivasi?

— Veroja vaati olemattomista tuloistani. Ilmoitin kyllä asianajani kautta Afrikasta käsin, ettei ole kahteen vuoteen ollut penniäkään tuloja, mutta 20,000 markasta kuitenkin vuosittain olivat verottaneet. On se kaunista! Eikä vieläkään ole mitään tuloja ilmestynyt. „Probleemiani" olen Antellin herroille tarjonnut, mutta ei vain ole kelvannut. Tai olisi oikeastaan kelvannut, mutta kun tahtovat samaan hintaan kaksi suurta taulua lisään, niin en ole voinut myödä. Kotimaahan olen koettanut parhaitani säästää, mutta nyt myön joka kankaan ulkomaille; en voi tyhjällä elää. Siistejä poikia ne Ateneumiin läheisesti kuuluvat taiteilijat muutoin ovat! Ja upporikkaita; mutta kyllä niillä on tienaustapansakin. Keräävät ympäri maata joukkotilauksia taulujäljennöksistä, joita teettävät parillasadalla markalla ja myövät niitä sitten kahdeksallasadalla. Tämä on totta, olen milloin tahansa valmis vastaamaan puheestani. Ovat juuri särkeneet tässä hienossa toimessaan Aino-taulunikin.

— Onko tullut tilauksia nyt kotimaassa?

— Onhan niitä. Yliopiston juhlasaliin pitäisi maalata jatkoa Edelfeltin freskoihin, kuvata Florajuhla, jossa Maammelaulu ensi kerran esitettiin. Samoin myös somistaa Kansallisteatterin eteisen seinät. Tahtovat kuvia kuuluisimmista rooleista ja kohtauksista, mutta itse olen mietiskellyt vapaan mielikuvituksen luomia esityksiä, sinipiikoja y. m. korkokuvina, jotka sitten kullattaisiin. Sitten länsisuomalaisille kuva Henrik piispasta, jonka Lalli kolkkaa kuoliaaksi, tai oikeastaan Lallista, pakanasta. Tilauksia on, mutta ei kuulemma rahaa, millä tilaukset maksaa. Vallesmanni se vaan tietää, että rahaa on, ei kukaan muu. Jos olisin rikas, niin saisivat kaikki ilmaiseksi, mutta nyt ei kannata, lopetti taiteilija pakinamme.

Kuvatekstit (four photographs by Aarni Kouta, in ai-tek-003-1.jpg):

1. Taiteilija maalaustelineittensä ääressä.
2. Taiteilija kirjoitushuoneensa sohvassa. Seinällä krokotiilin nahka, pään yläpuolella elefantin häntä. Vasemmalla öljymaalaus taiteilijan ampumasta virtahevosesta.
3. Nurkka taiteilijan arkihuoneesta.
4. Taiteilija salissaan. Pään yläpuolella neekerin muotokuva.