Äidinkieli (lukutaito), kevät 2025 – yo-kokeen tehtävät ja ratkaisut

Työmiehen waimo.
(Kirje ystäwälle maaseudulla.)
(Jatkoa 47 n:roon.)

Nerokkaalta ja jalohenkiseltä waimolta, wieläpä Suomen waimolta olisi tietysti toiwonut saawansa samassa neuwoja noiden pahojen poistamiseksi, yhtä wiisaita ja yhtä ylewiä, kuin hänen kuwaamiskykynsä oli ollut suuri ja hänen intonsa pyhä. Mutta walitettawasti on se toiwo meidät pettänyt kokonaan. Hänen ehdottamansa keinot owat peräti epäkäytännölliset ja, mitä wielä pahempi, perinjuurin epäsiweelliset, niin että jos ne toimeen pannaan, willitys tulee seitsemän wertaa pahemmaksi. Sinä kai luulet minun tarkoittawan tuota maailman mainioksi tullutta lakien ja asetusten ampumista. Ei, weikkoseni, ainoasti se, jolla ei ole paljon mitään tietoa kappaleesta, taikka joka sitä ainoasti aiwan pinnaltapäin on tutkinut, woi juuri siihen paikkaan iskeä kaikki wimmansa nuolet. Jos ei Työmiehen waimossa olisi mitään muuta moitittawaa, niin minun mielestäni woisi antaa tuon yhden ainoan lauseenkin mennä ohitse ja olla ikään kuin ei olisi sitä kuullut. Muistathan yhtä yhteistä hywää ystäwäämme, joka, pikkuisen hutikkaan jouduttuansa, aina julmisti kulmakarwansa ja kysyi uhkaawasti: „Kirkaisenko, kirkaisenko!" Ja sitten hän aina kirkaisikin oikein willin Intianin tawalla, niin että olisi jo luullut olewan syytä pelätä kiiretupsunsa, skalpinsa kohtaloa. Mutta sillä kirkaisemisella olikin samassa koko wimma mennyt; hän oli taas ihan rauhallinen ja iloinen. Samallaisena kirkaisemisena minä myös pidän tuon julman, nihilistisen huudahuksen Minna Canth'in suussa — Minna Canth'in suussa, sanon wielä kerran, sillä Kertun suussa on se yhtä sulaa hupsutusta, kuin tuo ruotsalainen wastaus: god dag! — yxskaft\*). — Eihän Kertulle, sen werran kuin on mahdollista nähdä ja kuulla, lait ja asetukset koskaan ole tehneet mitään. Toista olisi ollut, jos hän edes olisi huutanut yhteiskunnallisia oloja ja ihmisten häijyyttä wastaan. Ei, Minna Canth oli oikeutetussa inhossaan kaikkea hänen sukupuoltansa rasittawasta laillisesta ja laittomasta pahuudesta joutunut semmoiseen kiihtymykseen, että hänen wälttämättömästi piti kirkaista oikein julmalla tawalla. Ja niin hän kirkaisi, mutta tuskinpa lienee sillä ollut häwittäwäisempää tarkoitusta, kuin näytelmien lopussa joskus käytetyllä Bengalin tulella tarkoitettaneen tulipalon sytyttämistä. Kaikissa tapauksissa ei tuo lause ole suinkaan kamalin kohta tässä näytelmässä. Monta wertaa waarallisempi, monta wertaa turmelewaisempi on sen läpi alusta loppuun käywä kapinallisuus kristinuskoa ja sen waatimia welwollisuuksia wastaan, joiden sijaan asetetaan oman tahdon ewankeliumi.

Johannan syy, jota hänen murretulla onnellaan, jopa hengelläänkin täytyy maksaa, on tietysti kewytmielinen ihastus Riston kauniisen ulkomuotoon ja reippaasen, uljaasen käytökseen, jotka lumoowat hänet niin sokeaksi, ettei hän huoli huomata, mikä ei hänelle millään muotoa woinut olla salassa, että kosija oli aika huliwili. Mutta rouwa Canth näkee hänen syynsä ihan toisessa seikassa, siinä että hän on nöyrä, itsensä alttiiksi antawainen waimo, että hän, waikkei Jumalan sana hänessä itsessään juuri ole eläwä, kuitenkin tottelee toisten jumalisia muistutuksia. Kohta ensimmäisessä näytöksessä hän tahtoisi rikkoa äsken wannotun awiowalansa ja mennä omia teitänsä; mutta hänen pahaksi onnekseen muutamat wanhat akat muistuttawat mitä welwollisuuksia pappi wihkiessään on hänelle teroittanut, ja hän pysyy, waikka eräs „woimallisempihenkinen" ystäwä kyllä waroittaa ettei tarwitse huolia siitä, mitä pappi sanoo. Samoin jälkeenpäinkin Leena Kaisa kuwataan onnettoman kurjan pahaksi hengeksi, joka muka kerettiläislörpötyksillään, että kaikki kohtalomme owat Jumalan sallimusta ja meidän olentomme kuolemattoman osan jalostumista, „kruunun kirkastamista", tarkoittawat estää häntä rohkeammasta toiminnasta, millä hän olisi woinut itsensä pelastaa, ja kahlitsee hänet luullun welwollisuuden wankihuoneesen. Samaa nuottia, julkisemmilla sanoilla, weisaa myös Mustalais-akka, saarnassaan noita ulkokullattuja kristityitä wastaan, jotka kirkosta tultuaan owat kaikkeen pahuuteen walmiit. „Ei ole heissä ainoatakaan poikkeusta!" lisää hän paremman warmuuden wuoksi. Tietysti, oikeat ihmis-awut löytywät ainoasti niissä, jotka eiwät ole kristillisyyden piiriin tulleet, niinkuin Mustalaiset, taikka siitä wapautuneet, niinkuin Wappu. Nöyrä, waatimaton, waikeissakin oloissa rakastawainen, itsensä alttiiksi antawainen, sanalla sanoen kristillinen „tosiwaimo" se on rouwa Canth'in, niinkuin rouwa Edgren'in ja kaikkein muittenkin naisen wapautuksen sankarittarien silmissä halweksittawa, kelwoton raukka, ja siitä raukkamaisuudesta on nousewa polwi kaikilla keinoilla estettäwä sekä miehentapaisella kaswatuksella että pilkalla ja ihmisen luonnollisen itsekkäisyyden kiihoittamisella. Heidän perikuwansa on „woimallinen" waimo, niinkuin eräs rouwa Canth'in puolustaja Meurman'ia wastaan muuten paljon hywää sisältäwässä kirjoituksessaan julki lausuu. Jos Wappu olisi tullut Riston waimoksi, niin olisi muka ihan toisin käynyt; ei hän olisi sallinut miehensä waipua niin törkeihin paheisin. Woi, woi kuitenkin teitä ihmiskunnan parantajattaria, kuinka wähän te tunnette miesten luonteen, kuinka wähän teidän todellisen woimanne! Tahdottekos tietää kuinka Riston ja Wapun awioliitossa olisi käynyt. — Wappu olisi näyttänyt „woimansa" tylyissä waroituksissa ja nuhteissa — Risto olisi sitä enemmän oleskellut kapakassa, koska muun wiettelewäisen hauskuuden lisäksi wielä olisi tullut suloinen rauha, kaukana akan „ilkeistä toruista". Taikkapa hän olisi kiljaissut: „akka, suu kiinni!" ja jos se ei olisi auttanut, olisi hän siihen pannut nyrkkinsä lukoksi. Mitä „woimallinen" waimo siihen olisi tehnyt? Kenties koettanut näyttää woimaansa myöskin käsirysäkässä? Mutta siinä hän kowinkin pian olisi hawainnut, että nainen on luotu heikommaksi astiaksi. Hänen sortonsa, hänen häwäistyksensä, hänen kurjuutensa olisi siis tullut wielä paljoa suuremmaksi kuin Johanna-paran. Sen pituinen se woimallisen waimon teorian epäkäytännöllisyydestä. [...]

I. K.

\) Arwoisa kirjoittaja ei näy huomanneen että nuo hurjistuneen Kertun sanat owat wastauksena Riston lauseesen: „Hywä, että ainakin on olemassa laki ja oikeus, jotka ihmistä suojelewat." U. S:n muistutus.*

Minna Canth.

Eilisiltana saimme Kuopiosta sähköteitse yhtä surettawan kuin odottamattoman sanoman: kirjailija rouwa Minna Canth on waipunut kuolon uneen.

Tämä kuolemantapaus on epäilemättä omansa herättämään osanottoa ja kaipausta kaikkialla maassamme, — siksi tunnettu ja etewäksi tunnustettu oli wainaja kirjailijana ja siksi suuri on Suomen kirjallisuudelle se menetys, minkä se tämän kautta on kärsinyt.

Rouwa Minna Canth, omaa sukuaan Johnsson, oli syntynyt w. 1844 Tampereella, jossa hänen isänsä silloin oli työmiehenä, ennenkuin asettui Kuopioon kauppiaaksi. Tyttökoulun läpikäytyään meni nuori Minna Johnsson Jywäskylän seminaariin, mutta erosi sieltä jo wuoden päästä jouduttuaan kihloihin seminaarin opettajan Juhana Ferdinand Canthin kanssa. Awioliitto, joka kihlauksesta tuli seuraukseksi ja solmittiin w. 1865, ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo w. 1879 kuoli mies, jättäen wielä nuoren waimonsa leskeksi ja seitsemän lasta orwoksi. Rouwa Canth siirtyi silloin Kuopioon, jossa rupesi kauppaliikettä pitämään.

Perheen hiljainen piiri ei nähtäwästi ollutkaan sallittu siksi alaksi, millä Minna Canth tulisi tärkeimmän elämäntyönsä suorittamaan. Jo miehensä eläessä oli hän ruwennut yrittelemään sitä, joka sittemmin tuli hänen päätehtäwäkseen: kirjailemista. Ensimmäiset kirjalliset sepustuksensa julkaisi Minna Canth jo Jywäskylässä ollessaan „Keski-Suomessa" ja „Päijänteessä", joita miehensä silloin toimitti. Muutamat hänen näihin lehtiin painattamistaan kertomuksistaan julkaistiin sitten wielä uudestaankin jaksossa „Nowelleja ja kertomuksia".

Mutta tämä pieni kirjailija-toimi jäi wielä aiwan huomaamattomiin. Wasta w. 1881 esiintyi Minna Canth tuotteella, jolla paremmin pääsi suuremman yleisön kuuluwiin ja sai tunnustusta siinä määrässä, että se oli kerrassaan ratkaisewa hänen kirjailijamaineelleen ja tulewaisuudelleen. Se oli näytelmä „Murtowarkaus", joka suomalaisen teaatterin näyttämöllä yleistä suosiota saawutti, mieltymystä ja innostusta herätti.

Tosin „Murtowarkaus" ei taiteelliselta kannalta katsoen korkeimpia waatimuksia woi wastata. Mutta kappale huokuu raikasta kansanomaista henkeä, siinä on draamallista pontta ja ryhtiä ja ennen kaikkea on siinä — Hoppulainen, tämä werraton kansanmiehen tyyppi. Kiwen jälestä ei kukaan ollut näytelmäkappaleeseen niin hywästi osannut suomalaista henkeä walaa; siihen huomioon täytyy ehdottomasti tulla ensi kerran „Murtowarkauden" nähtyään.

Sen, mitä „Murtowarkaudelta" taiteellisessa suhteessa puuttui, korwasi seuraawa näytelmä „Roinilan talossa". Tässä ei luonnoton, kiihkomielinen tunteiden jännitys kansanelämän luonnollista kulkua harhateille syrjäyttänyt, mutta sen sijaan kappale on menettänyt tuon tuoreuden, joka „Murtowarkaudessa" niin wastustamattomasti wiehättää.

Kun Minna Canth ensin kirjailijatoimensa alkoi, liikkui hän aiwan kotoisella pohjalla. Omia mielessään hautomiansa ajatuksia hän ilmaisi, oman sydämensä kyllyydestä puhui. Ihmekö siis, jos suomalainen yleisö tuota kaikkea niin hywästi ymmärsi ja sen kotitawarana omakseen tunsi ja omisti.

Mutta tämän jälestä joutui Minna Canth toisille poluille. Realistinen suunta tempasi hänetkin pyörteisiinsä ja wei mukanaan niin kokonaan, että hänen tuotantonsa sai nyt aiwan uuden suunnan.

Ensimmäinen ilmaus tältä kirjailijan kehityskaudelta oli kolmas näytelmä nimeltä „Työmiehen waimo". Teos oli epäilemättä jännittänyt tarkoitusperäisyyden kaikkein ylimmilleen. Kappale herätti joka tapauksessa niin suurta huomiota, että sitä rouwa Winterhjelmin kääntämänä Ruotsissakin näyteltiin. Tätä nykyä sillä kuitenkaan ei enää liene muuta merkitystä kuin siwistys- ja kirjallishistoriallinen.

Saman suuntaisia oliwat myöskin kirjailijan seuraawat kertomuksen muotoon laaditut teokset „Hanna" ja „Köyhää kansaa", jälkimmäinen kuitenkin hiukan wähemmässä määrässä. Mutta waikkapa tekijä esim. „Hannassa" usein liikkuu aloilla ja koskettelee asioita, joihin puuttumaan nähtäwästi ainoastaan liiallinen mielijohteiden ja siwutarkoitusten silmälläpitäminen on johdattanut, niin on kirjailija siinä kuitenkin osottautunut etewäksi kuwailijaksi ja sieluelämän tuntijaksi.

„Köyhää kansaa" oli sywästi mieltä liikuttawa kuwaus työkansan elämästä, jonka waikutus kuitenkin olisi wielä edulsempi, jos kirjoitus- ja kuwaustapa ei olisi niin kowin kiihkeäksi pingoitettu. Näytelmä „Kowan onnen lapsia" oli samoin esitys työkansan elämästä, mutta innottelemisessa wielä pitemmälle menewä kuin äsken mainittu teos ja nähtäwästi sosialististen waikutusten alaisuudessa syntynyt.

Pitemmälle tähän suuntaan ei kirjailija enää kernaasti olisi woinut mennä. Kiihkomielisyys, joka wiimeksi-mainittuihin teoksiin purkautui, oli niin äkkipikaista ja korkealle kuohahtelewaa, että se ei woinut kauan kestää. Itse kärkensä taitettuaan täytyi sen asettua.

Tosin monet Minna Canthin tämän jälestä julkaisemista sekä laweammista että lyhemmistä kertomuksista ilmaisiwat, että äsken wallalla olleet taipumukset wielä eiwät olleet kokonaan olemattomiin raukeneet. Mutta wähitellen kuitenkin alkoi kirjailijan tuotannosta jälleen näkyä, että hänessä oli muutos tekeillä. Eikä kestänytkään kauan, ennen kuin tämä oli tapahtunut. Jo „Papin perheestä" käwi selwästi näkywiin, että sen tekijä ei mieleltään ollut sama kuin „Työmiehen waimon". Yksipuolisesti toisen tai toisen mielipiteen ajamisesta ei enää ollut merkkiäkään huomattawissa. Kirjailija oli päässyt tasapuoliselle kannalle ja samalla sowintoon sekä itsensä että maailman kanssa.

Minna Canth on itse julkisuudessa esittänyt, mitenkä tämä uusi muutos hänessä tapahtui. Sitä eiwät olleet ulkonaiset seikat aiheuttaneet, waan oma sisäinen sielun työ: hän oli oppinut elämään korkeampaa elämää, oli uudelleen saanut mielessään wireille ja waltaan uskon Jumalaan. Jo nuorena oli rouwa Canth nimittäin ollut uskonnollisuuteen taipuwainen, sittemmin kuitenkin muut mielialat ajaksi saattoiwat tämän puolen hänestä syrjään. Mutta elämä edistyessään, sisäinen ristiriita, jonka kirjailijan omalle luonteelle itse asiassa wieras, muualta omistettu suunta sittemmin „Hannassa" niin repäisewänä esiin puhkesi, wei wälttämättömästi nuoruuden tunteisin entisille tutuille kotipoluille takaisin.

„Anna Liisa" on epäilemättä puhtain ja wälittömin sydämen tunnustus, jossa tekijä on etsinyt ja löytänyt sen sowituksen, mitä hänen sielunsa läpi eletyn elämän on ikäwöinyt. Sillä näytelmässä esiintywä mieliala ei woi olla hetken tuoma, waan ryhtinsä pitäwän kehityksen nojalle itsestään ilmenewä. Lukijaan ja katsojaan kappale tekee sen waikutuksen, kuin hän olisi nähnyt wälähdyksen jotakin ylimaailmallisen kirkasta — tässä paras todistus siitä, että näytelmä totta tarkoittaa.

Jo „Anna Liisa" yksistään on mieltä ylentäwällä waikutuksellaan korwannut sen tyytymättömyyden, jonka Minna Canthin eräät aikaisemmat tuotteet monessakin herättiwät. Tuskin kukaan woi pysyä aikansa waikutuksilta kokonaan sulkeutuneena. Woimme näin ollen ymmärtää, että Minna Canthinkin kaltainen henkilö on aikansa wirtauksiin alistunut, eikä meidän tarwitse sitä miksikään wiaksi lukea, kun hän itse on eksyksistä paluutielle lähtenyt ja wielä muillekin saman tien osottanut.

Paitsi kirjailijana on Minna Canth asuinkaupungissaan Kuopiossa toiminut naisasian harrastajana y. m. Yksityisessä elämässä oli rouwa Canth erinomaisen herttainen ja yleisesti suosittu. Eikä tarwinnut sen katua, joka Kuopiossa käydessään jo harmaapäisen eukon luona wieraisilla pistäysi, sillä hauska ja kohtelias, mutta samalla aiwan waatimaton, tuttawallinen oli rouwa Canth emäntänä kodissaan.

Nyt on hän silmänsä wiimeiseen uneen ummistanut. Kepeät mullat hänen haudalleen! Wainaja, joka niiden alla lepää, on aikansa elänyt, waan ei turhaan. Suomen kansa, jonka kirjallisuuden hywäksi Minna Canth parhaansa ilmitoi, häntä murehtien mutta samalla kiitollisena muistelee.

Punaisen kuoleman naamio.

Kirj. Edgar Allan Poe

Punainen kuolema oli kauvan raivonnut maassa. Mikään rutto ei sitä ennen ollut niin säälimättömästi ja kauheasti riehunut. Veri oli merkkinä sen tulosta, veri oli merkkinä sen tuhon päättymisestä. Se alkoi pistävällä kivulla, äkillisellä huimauksella, ja veri pursui joka huokosesta – sitten seurasi kuolema. Tulipunaiset täplät ruumiissa ja varsinkin kasvoissa olivat ruton merkki, joka heti riisti onnettomalta kaiken avun ja säälin muiden ihmisten puolelta. Ja taudin ilmestymisen kehitys ja kuolettava loppu oli puolen tunnin työ.

Mutta prinssi Prospero oli onnellinen, peloton ja viisas. Kun hänen maansa oli puoleksi väestä tyhjentynyt, kutsui hän luokseen tuhat hauskaa ja iloista ystävää, jotka hän valitsi hovin ritareista ja naisista, ja näiden kera hän ajoi erääseen lujaan linnaansa. Se oli suuri komea linna, prinssin ylhäisen hienon maun mukaan rakennettu. Sitä ympäröi korkeat mahtavat vallit rautaporttineen. Ritarit toivat mukanaan sulatusuuneja ja raskaita vasaroita ja lukitsivat portit särkymättömillä pulteilla. Kenenkään ei ollut mahdollista päästä ulos eikä sisälle, jos joku sitä äkillisen epätoivon ja pelon valtaamana yrittäisi. Linna oli runsaasti varustettu elintarpeilla. Ja kaikenmoiset varokeinot otettuaan varteen korkeat herrat ja naiset arvelivat voivansa olla tuolta kavalalta rutolta rauhassa. Linnan ulkopuolinen maailma sai suoriutua miten parhaiten kykeni. Olisihan ollut sulaa hullutusta ruveta näinä aikoina huolehtimaan ja surkeilemaan. Prinssi oli pitänyt huolta runsaista huvituksista. Oli siellä komeljantteja, tanssijattaria, soittoniekkoja – oli kauneutta, oli viiniä. Ja turvallisia olivat kaikki linnan muurien sisäpuolella. Ulkopuolella oli punainen kuolema.

Viidennen tai kuudennen kuukauden lopulla sillä lukien kun seurue oli linnaan sulkeutunut, prinssi Prospero piti loistavat naamiaiskemut tuhannelle ystävälleen. Ulkona riehui rutto tyydyttämättömällä raivolla.

Niin, se oli mainio juhla. Mutta annahan kun ensin kerron huoneista, joissa se pidettiin. Niitä oli seitsemän – kaikki toisiensa yhteydessä, mutta ei peräkkäin yhdessä jonossa, vaan niin että ainoastaan yhden kerrallaan saattoi nähdä. Joka 20:llä tai 30:llä askeleella täytyi äkkiä kääntyä syrjään ja niin sitä oli toisessa huoneessa. Oikealla ja vasemmalla sivulla oli keskellä joka seinää korkea, kapea, goottilainen ikkuna, joka vietti umpinaiseen käytävään. Nämä ikkunat olivat läpinäkymättömästä lasista, jonka väri kulloinkin vaihteli sen mukaan mikä kussakin huoneessa oli päävärinä. Itäisin huone oli sininen – ja siis sen ikkunankin siniset. Toisessa huoneessa oli purppurakoristeet ja tapetit sekä ikkunat purppuran väriset. Kolmas huone oli vihreä, neljäs vaaleankeltanen, viides valkoinen ja kuudes sinipunerva. Mutta seitsemäs huone oli kokonaan verhottu mustilla kangasverhoilla, niinikään olivat katto ja lattia mustat. Mutta ikkuna siinä oli tulipunainen – veren karvainen.

Yhdessäkään huoneessa ei ollut lamppua eikä kynttilää noiden moninaisten kultaisten esineiden joukossa, jotka kaikkialla seinistä ja katosta riippui. Mutta käytävässä oli joka ikkunan kohdalla raskas kuparinen kolmijalka, jolla loimusi tuli suuressa kuparikattilassa ja liekkien voima heijastui värjätyistä ikkunoista ja loi kirkkaan valon huoneisiin. Näin saatiin myös syntymään joukko häikäiseviä ja tarumaisia valaistusvaikutuksia. Mutta kun valo veripunaisen ikkunan ruuduista virtasi mustan salin mustille tapeteille, oli vaikutus aivan pöyristävän kammottava – kauhistuneina huoneeseen astujat katselivat tätä harvinaista näytelmää, ja vain ani harva uskalsi astua peremmälle huoneeseen.

Ja tässä salissa vasemmalla sivuseinällä oli kauhean suuri mustapuinen kello. Sen heiluri kieppui edes takasin raskaalla, kolkolla äänellä, ja kun minuuttiviisari oli kerran kiertänyt numerotaulun, kaiutti kellon lyöntivasara jakson kirkkaita, korkeita ja erinomaisen sulosointuisia ääniä – niin ihmeellinen oli näiden sävelten vaikutus, että soittajat hetkiseksi keskeyttivät soittonsa kuullakseen niitä. Ja silloin myös tanssijain täytyi hetkiseksi keskeyttää vilkas valssinsa ja äkillinen tyytymättömyys levisi synkän pilven tavoin koko tuohon hymyilevään parveen – hurjimmin iloitsijat kävivät kalpeiksi ja sanattomiksi kellon lyöntien kaikuessa, kun taas hiljaisemmat ja ajattelevammat kädellään sivelivät otsaansa ikään kuin karkoittaakseen ikäviä ja vastenmielisiä muistoja. Mutta kellonlyöntien kaiun hälvettyä kuului vapautuksen huokaus halki salin, soittajat silmäilivät toisiaan, hymyilivät tuhmalle pelokkaisuudelleen ja kuiskaillen lupasivat toisilleen ettei seuraava kellonlyönti ole herättävä vähintäkään levottomuutta heissä. Ja kuitenkin, kun seuraavat 60 minuuttia olivat kuluneet, sama vapisuttava pelko ja levottomuus valtasi taas kaikki.

Mutta näistä pienistä häiriöistä huolimatta oli juhla loistava ja viehättävä. Prinssillä oli oma makunsa kaikessa. Hänellä oli mitä tarkin silmä huomaamaan värejä ja valovaikutuksia. Yleistä tavanmukaisuutta hän ei pitänyt missään arvossa. Hänen lauseensa olivat rohkeat, hän ihaili barbaarimaista loistoa ja upeutta. Moni arveli häntä mielipuoleksi. Hänen ystävänsä tiesivät ettei hän sitä ollut. Mutta piti kuulla, nähdä ja tuntea häntä, ollakseen varma että hän ei ollut mielipuoli.

Hän oli enimmäksi osaksi määrännyt miten nuo 7 salia oli kalustettava ja koristettava tätä suurta juhlaa varten. Niinikään oli hän järjestänyt kaikki ilveilynäytökset ja määrännyt tanssijain puvut. Ja nepä vasta olivatkin niin silmiinpistävät kuin suinkin saattoi ajatella. Oli siinä kilinätä ja kiiltoa. Oli paljo kaunista, paljo pelkän mielikuvituksen luomaa, mutta paljo myöskin suorastaan kauhistuttavaa ja kivulloisen kammottavaa. Todella oli tässä sarja unia ihmishaahmossa, joka noissa seitsemässä salissa kierteli. Ja nämä unelmat saivat värinsä kunkin huoneen mukaan ja soittokunnan säveleet kaikuivat äärettömän monilukuisin vivahduksin. Taas kuului kellon lyönti mustasta salista. Ja muutamaksi sekunniksi pysähtyvät kaikki, vaikenevat kaikki; yksin kellon ääni vyöryy salista saliin. Unelmat jäykistyvät kuoleman pelosta. Mutta kellon lyönnit häipyvät hiljalleen, soittokunta alottaa jälleen soittonsa, unelmat saavat uutta eloa ja keijuilevat taasen entistään iloisempina. Mutta mustaan saliin ei kukaan enää uskalla mennä, sillä yö kiitää edelleen, punertavampi valo virtaa verenkarvaisista ruuduista ja mustat verhot pelottavat ja kammottavat. Ja ken sattuu astumaan mustalle matolle, hän kuulee mustan kellon kumeat iskut pelottavampina, tuskallisempina, kuin mitä tanssijat toisissa saleissa voivat kuulla.

Mutta tuolla sisällä oli parvi yhtä taaja kuin ennenkin, siellä sykkivät sydämet elämän halusta kuumeen tapaisesti. Ja tanssin riehu kävi yhä iloisammaksi, kunnes vihdoin kellon lyönti osotti sydänyön tulleen. Silloin soitto taas herkesi, tanssijain rivit jäivät seisomaan entiseen asentoonsa ja tuo kauhea hiljaisuus sai taas joukon valtaansa. Mutta nyt kello löi kaksitoista iskua, sen vuoksi valtasivat painostavat aatokset ne tanssijoista, jotka kykenivät ajatuksiaan selvittämään. Ja tämä kai oli syynä siihen että ennen kuin kellon lyöntien kaiku oli hälvennyt, moni äkkäsi naamioidun olennon, jota ei kukaan sitä ennen ollut huomannut. Ja sitä mukaa kuin tietoa uuden vieraan läsnäolosta kuiskailtiin edelleen, kasvoi levottomuus, tyytymättömyyden murina ja kummastelu – lopuksi pelko, kauhu ja kammo.

Näin merkillisessä seurassa eivät tietysti mitkään tavalliset naamarit tulleet kysymykseen, prinssihän oli koettanut saada aikaan tässä suhteessa jotakin aivan hämmästyttävää. Tuon uuden naamion täytyi vaativaisintakin tyydyttää, siitä ei voinut olla eri mieltä. Mutta pelottavimmassakin sydämmessä on joitakin jänteitä, joihin ei voi koskea panematta tunteita liikkeelle. Paatuneimmallakin ihmisellä, jolle elämä ja kuolema on saman tekevä, näyttää olevan asioita, joita hän ei salli ivattavan. Ja koko tuo iloinen seura tunsi että tuo kummallinen olento oli kauhea ja pelottava irvikuva. Hän oli pitkä ja solakka, kiireestä kantapäähän puettuna ruumisvaatteisiin. Kasvoja peittävä naamari oli hämmästyttävästi luurangon naaman näköinen, ei tarkimmallakaan tutkimisella olisi voinut erotusta huomata. Mutta tuo kaikki olisi mennyt mukiin, olisipa kenties herättänyt noiden mielettömien naamioitujen henkilöjen mieltymystäkin, ellei tuo muukalainen olisi mennyt niin pitkälle, että oli pukeutunut punaisen kuoleman väreihin. Koko hänen pukunsa oli veritäplien tahraamaa, hänen leveä otsansa ja kasvojen muut osat olivat hehkuvien purppuran punaisten pilkkujen peitossa.

Kun prinssi Prospero näki kuoleman hirviön verkalleen ja juhlallisesti liukuvan tanssijain joukon keskitse, hän ikäänkuin lusahti kokoon – pelosta tai kenties suuttumuksesta – mutta yhtäkkiä hän aivan joutui raivoihinsa.

”Kuka uskaltaa” – hän ääni käheänä huusi ympärillään oleville herroille – ”kuka uskaltaa loukata meitä tuollaisilla Jumalaa pilkkaavilla kujeilla! Vangitkaa hänet paikalla ja riistäkää häneltä naamari, jotta tiedämme kuka huomenna auringon noustessa on hirtettävä!”

Prinssi Prospero oli tällöin sinisessä huoneessa. Hänen sanansa kaikuivat halki kaikkien seitsemän huoneen, sillä hän oli kovaääninen ja voimakas mies, ja soittajat olivat hänen viittauksestaan heti alussa tauonneet soittamasta.

Prinssi Prospero seisoi sinisessä huoneessa kalpeitten kavaljeerien ympäröimänä. Prinssin puhuessa nämä yrittivät astua kohti vierasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle ja reippain askelin kulki puhujaa kohti. Mutta niin oli kauhu vallannut koko seurueen, ettei kukaan uskaltanut kättään ojentaa häntä pidättääkseen, vaan estämättä hän sai astua prinssin ohi tuskin kyynärän päässä hänestä. Ja naamioseurueen jäsenten pyrkiessä piiloutumaan ikkunakomeroihin ja loukkuihin, tuo kammottava vieras kulki huoneesta huoneeseen – sinisestä salista purppuran punaiseen, siellä vihreään, sieltä vaalean keltaseen, sitte valkoiseen ja vihdoin sinipunervaan.

Mutta silloin prinssi Prospero hurjana raivosta ja häveten hetkellistä arkuuttaan hyökkäsi kaikkien kuuden huoneen läpi yksinään, sillä ei kukaan rohjennut seurata häntä. Kohotetussa kädessään hänellä oli paljastettu tikari ja lentävällä kiireellä hän hyökkäsi kohti tuota kutsumatonta vierasta. Kolmen askeleen päässä tämä kääntyi ympäri ja katsoi prinssiä tiukasti silmiin. Kuului kovaääninen parahdus – tikari putosi kilahtaen lattialle ja seuraamassa tuokiossa prinssikin virui siinä. Silloin joukko naamioittuja epätoivoisella rohkeudella hyökkäsi mustaan huoneeseen siirtyneen hirviön kimppuun – mutta sanomattomaksi kauhukseen he nyt huomasivat että ruumisvaatteet ja naamari, joita he yrittivät repiä, olivat liikkumattomat ja verhosivat pelkkää ilmaa.

Ja nyt he älysivät että punainen kuolema oli heidän keskellään. Se oli pujahtanut linnaan kuin varas yöllä. Ja toinen toisensa jälkeen naamiaishuvien osanottajat tupertuivat mikä mihinkin saliin. Ja mustan kellon lyönnit taukosivat viimeisen vainajan viimeistä kertaa hengähtäessä. Kolmijalkojen liekkivät tulet sammuivat ja pimeys ja turma ja punainen kuolema olivat herroina kaikkialla.